Olet laihtunut pari kiloa, sanoo sairaanhoitaja, äitikin huomasi sen ja kai sitten minäkin, sen verran olen itseäni peilistä vilkuillut, sen verran huomaan kummallisten ajatusten täyttävän päätäni. En minä voi syödä enempää, tuntuupa lihavalta, mitä jos syönkin normaalisti ja menetän tämän kehon josta juuri nyt pidän aika paljon.

Uskaltaudun syömään juustoriisikakkuja ja parsakaalia.
Pastaa.
Pidän käsieni luista, käsivarsieni ohuudesta, ilmasta jalkojeni välissä, siitä mitä minusta puuttuu. Pidän kaulani jänteistä ja kasvojeni suippuudesta.
Voisin pitää enemmänkin 

Tämä kuluttaa jälleen aivokapasiteettiani. Täytän päiväni tekemisellä, etten vain joudu olemaan yksin, ruuan äärellä. Palaan illalla kotiin nälkäisenä, olen ehkä syönyt vähän jotain, nälkä kurnii kun makaan selälläni patjalla.
Saatan palata yläkertaan ja kaivertaa jäätelöä rasiasta, tunkea suuhuni jotakin suolaista, leipää ja margariinia ja juustoa.
Tai sitten saatan vain maata siinä, odottaen että uni vie mennessään ja pääsee unohtamaan nämä ajatukset.

Täytän päiväni kauppareissuilla ja ruuan ajattelulla, resepteillä, norkoilulla.
Batteryn juomisella. Pepsi maxilla ja vedellä, purkalla, porkkanalla, salaatilla ja kurkulla.

Nyt olen syönyt mielestäni liikaa, kamala syntinen olo, tuntuu miten kaksoisleuka kasvaa ja kasvaa ja kasvaa, ja mielestäni tätä on jo jatkunut joitakin päiviä, se on kamalaa.
Minä en halua menettää tätä kehoa.
Minä haluan vielä kyetä käymään ulkona napapaidassa. Minä pidän hieman jopa vatsastani, se näyttää välillä ihanan litteältä.


Oikeastaan ainoa kohta, josta en itsessäni pidä, on mieleni. Jos se olisi kunnossa, olisi kaikki muukin kunnossa.
 Minä saan sen kuntoon.
 Valintahan on minusta kiinni. Onnellisuus on asenne, kyllä minä saisin nämä sairaat ajatukset loppumaan, unohtaisin vain ja pian se olisi ohi ja pystyisin taas hymyilemään viattomasti ja olemaan murehtimatta....
-..'...--.'

Mutta en tiedä tahdonko.