Ananakset eivät kasva puussa

"Ootpa sä kevyt" se toteaa, kun jalkani irtautuvat Rautatientorin pinnasta, se tuoksuu hyvältä ja hymyilee punaviinilasillisen jälkeen onnellisena.
"Niinhän ne keijut ovat" sanoo sen ystävä, värisen pelkästä innosta ja suuntaamme kaikki yhdessä metroa kohden, jalassani kilisee tuttu kulkunen.

Viikonlopun aikana olen tanssinut yhteensä 15 tuntia, vähintään.
Aamubussissa kaikkien silmät roikkuvat väsyneinä (paitsi Tn silmät). Sain siltä tänään sellaisen uskomattoman lahjan, etten uskalla edes avata sitä pientä kääröä.

Ne kasvavat maassa.

VASTAUKSIA

Ihmiset, ihanaa kun kysyitte miult kaikkee, sain vähän ideoita että mistä tänne voi postailla, tai siis jos en aina jaksa vaikka kertoa että miul on kivaa, mitäteillekuuluu.
Vastailen nyt joihinki (ja saa kysyy lissää, se ois ihanaa! Ja toivomuspostauksia joo!)


Paras takana oleva vuosi? 
Lapsuusvuodet. Ne oli aina parasta aikaa kuitenkin, miten vuosi pystyi kestämään niin pitkään. En minä mittään tiettyä vuotta ehkä osaa määritellä, mutta joskus silloin kun minä olin viiden tai kuuden, silloin oli siisteintä. Hyppiä pomppulinnassa (Puuhamaan kuplalinnat tuntuivat kovin isoilta), silittää pieniä kilejä, leikkiä tunteja putkeen pehmoleluilla, itkeä sitä kun en koskaan saakaan koiraa kun se ei tapahdu nyt. Pelätä sitä että sängyn alla asuu mörkö. Suuttua siitä, kun naapurinpoika sanoo ettei miun poni osaa lentää kun sillä ei ole siipiä.
Viime vuosi oli kanssa sinänsä aika kiva, melko käänteentekevä. Sillain, että löysin itseni, ehkä, tai sit hukkasin entistä tarkemmin.
Vaikea sanoa, vuodet muuttaa minua, vuosi vuodelta erilainen, ja eihän miussa ole edes yhtään samaa solua kuin seitsemän vuotta sitten! Voinko minä oikeesti olla sama ihminenkään..

Suurimmat ilot kun pystyt nauttimaan elämästä? 
Eiks miun blogit oo näitä täynnä!
Se, että pystyn tanssimaan tunteja putkeen. Se, että saan hymyn jonkun huulille, saan jonkun katsomaan minua silmiin ratikassa, saan jonkun ajattelemaan. Se, että saan olla ystävien seurassa, se että voin olla oma itseni ja ihan riittävä.
Suurinta iloa tuottaa nimenomaan se, kun saan jonkun hyvälle tuulelle miun olemisella. Se on ehkä tärkeintä, siltä tuntuisi. Tilanne, kun näen hymyt ystävien kasvoilla, kun onnistun jälleen yllättämään heidät. Tai vielä parempi, hymyn vieraan kasvoilla.
Uusiin ihmisiin tutustuminen on myös mitä parhainta. Uusiin paikkoihin meneminen, uusien asioiden löytäminen ja opettelu. Itsensä haastaminen ja yllättäminen. Spontaanius!
Suurimmat ilot tulee pienimmistä asioista.


Suurimmat motivaation aiheet, jotka pitävät sinut terveessä elämässä?
Öh..
 Se, että jaksan. Se, että miun jaksamisella on merkitystä muiden elämään. Se, että haluan kasvaa aikuiseksi, omistaa oman kämpän ja tehdä omia valintoja, elää omaa elämääni, ilman että kenenkään tarvitsee vahtia. Se, että saan olla oma itseni, ja oppisin vielä joskus pitämään sitä henkilöä kauniina.
Erilaiset ihanat tapahtumat, joissa voin unohtaa sen, että oikeasti voin toisinaan olla aika rikkikin. Kun saa luvan kanssa olla iloinen, huolehtimatta siitä, miltä näyttää.
Se, että miusta ihmiset näyttää paremmilta, kun ne voi sisäisesti hyvin. Sisäiseen hyvinvointiin pyrkiminen tuntuu tärkeältä.
Se, etten jaksa enää olla sairas ja kuunnella sitä puolta itsestäni. Että välillä pelkään, että  kehoni pettää. Haluan olla sille lempeä, suhtautua siihen niinkuin kaikkeen muuhun, lempeydellä ja anteeksiannolla, hymyillen, nauraen, ei niin vakavasti välttämättä.
Antaa asioiden olla ja katsoa mitä tulee.
Minä oon aina halunnut olla kuin kaikki muutkin, en välttämättä enää kauheasti, mutta toisinaan se voisi olla ihan kivaa, tietyiltä osa-alueilta elämästä etenkin.


Kerro siun taide-elämästä! Mitä taidetta teet ja mistä tykkäät. 
Minä teen melkeen mitä vaan, minkä voi luokitella taiteeksi. Oikeastaan minä kuvailen usein, että miun elämä on taidetta, oon aika pitkälle sitä mieltä että niin se menee. Mitä tahansa teenkin, se muuntuu taiteeksi, tai taide muuntuu siksi, tai jotakin!
Mut noin yleensä ottaen minä piirrän ja maalaan, paljon ja aina ja kaikkialla. Ja kirjoitan, kuten olette ehkä huomanneet.
Nykyään myös kehollinen ilmaisu on tullut tärkeämmäksi. Tanssi ja liike ja improvisaatio, teatteri ja larppaus, näytteleminen.
Minä kans sisustan paikkoja ja valokuvaan, stailaan ihmisiä ja voi meikkitaiteilu on niin siistiä, vaikken itse ennää meikkiä oikein käytäkään (tänään miulla oli ripsiväriä ja tuntui tosi hassulta).
Ja installaatiot on hienoja, me ollaan koulussa edelleen tekemässä sellaista yhden tytön kanssa, siihen tulee vessan lavuaari ja yksi video joka me kuvattiin.
Minä tykkään monenmoisesta taiteesta. Vaik oikeasti en edes seuraa mitään suuria taiteilijoita, vaan lähinnä sellaisia elämäntapataiteilijoita. Paljon kavereita. Ja osaa ihailen muuten vain.
Ainoa taide, mitä en voi sietää, on : ___. En keksikään. Onkohan semmoista.

Miksi et ole vegaani? Voisitko olla? 
Minä oon aika pitkälti vegaani. Ainoa, mitä käytän, ovat maitotuotteet, toisinaan myös kananmuna. Maidosta luopuminen on kyllä helppoa, vegaaninen juusto on AH taivaallista, alpro soya maistuu paremmalta kuin mikään maito, vegaaninen jäätelö mmmh. En oikein tiedä, miksen jaksa lopullisesti siirtyä vegaaniksi. En kuitenkaan osta itselleni juuri koskaan mitään epävegaanista. En ole syönyt liivatteellisia karkkeja aikoihin. Oikeastaan miun periaate on lähinnä se, et kunhan en itse ostamalla tue eläinkunnan tuotteiden käyttöä, niin mää voin esimerkiks syödä karkin jos joku kaveri tarjoaa (ja jos miun pää antaa myöten).
Mut lihatuotteisiin en silti koskis. Tuntuu vaan tosi ällöltä.
Mut kun minä vain tykkään Levi-nimisestä margariinista, siinä on kyl maitoa. Ja kevytjäätelöstä, vegaanisia tuotteita ei kauheasti ole kevyinä.. Siis jotain jätskejä.
Hm, voisinhanm minä olla. Oikeastaan oon aika viimeisessä vaiheessa siirtymässä, aika näyttää siirrynkö kuitenkaan. Ei tunnu sillä tavalla kauhean merkittävältä tällähetkellä.

Mitä ajattelet muiden ihmisten finneistä? 
Riippuu finneistä ja ihmisistä, toisille ne sopii, oi! Toiset on niin suloisia.
Semmoiset puhkeamaisillaan olevat pelottavat on vähän ärsyttäviä muidenkin naamoilla, mutta ei ne minua häiritse silti kamalasti. Oikeastaan ne tuo kaikki ihmiset vähän lähemmäs maantasoa. Tyyliin:
Kuvitelkaa, Tarja Halonenkin käy vessassa!

Ketä ihailet?


Vahvoja naisia kuten: Frida Kahlo, Pikku Myy, Mariska.
Omaperäisiä naisia.
Arjen löytöretkeilijöitä, kuten Meiju Niskalaa ja Keri Smithiä. Näin Meijun muuten tänään, se pyöräili miun bussin ohi ja sillä oli keltainen kypärä jossa oli lelueläimiä kiinni.

Pelkoa ja Inhoa Miun Päässä

(Tän postauksen jälkeen voisin painua huoneeseeni, netti ei toimi ennää siellä, ja katsoa Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, en oo vieläkään nähnyt sitä ja miust tuntuu että just nyt ois sen aika.)

Maailma on jännä paikka.
Olen tänään ja eilen syönyt ihan kauheasti. Tai ei, en ole kyllä ihan varma eilisestä, ei se tainnutkaan olla eilen vaan aamulla. Tai en mä tiedä söinkö eilen paljon vai en, en muista, se tuntui silloin paljolta mutta nyt kun ajattelee se ei ole mitään.
Olen potenut huonoa omatuntoa about viikko sitten syödystä ben&jerry'sistä, puoli viikkoa sitten syödystä pasta-annoksesta, toissapäivänä tyhjäksi kaavitusta kevytjäätelökulhosta. Siitä, että oikeasti söin eilen purkkaa. Siitä, että aamulla join pepsiä ja uskalsin koskea muroihin.

Sitten tänään tapahtui kaikkea ja taas yksi miun kulisseista sortui, maailma, sä olet kiva paikka kun teet näin aina toisinaan.
Yhtäkkiä mulle iski kauhea surukohtaus. Olin tavannut ihmisiä, olin tuttujen keskellä. Oli miulla jo aiemmin ollut sellainen olo, että kaikki ei ole kohdallaan, kurkussa tuntui pahalta ja olin vähän poissa itsestäni, en huomioinut enää kastetta nurmella enkä oransseja lehtiä maassa, en hymyillyt aidosti sydän lepattaen kun näin maanantaina maailman kauneimman auringonlaskun, en enää vajonnut kaihoisaan melankoliaan kuunnellessani Pariisin kevättä, en silloinkaan kun minä en unohda sinua koskaan, vaikka en muistaisi omaa nimeäni tai olisitko haavoittumattomana onnellinen vai pakahtuisitko sä kenties ikävästä.

Viime päivinä olen murehtinut lähinnä sitä, miten hiuksenim ovat, miten en näytä itseltäni, miten sitä ja miten tätä ja tuota, ostanut porkkanoita ja pepsi maxia.
Tänään alkoi surettaa, menin aika lukkoon. 
En pystynyt sanomaan oikein mitään, en aidosti ainakaan, jokin tukki jotkut kytkökset miun sydämen ja sanojen välillä, katse kiersi seiniä ja vähän uloskin. Mekaaniisesti olen juossut paikasta toisiin, nähnyt kavereita tuntematta sitä aitoa onnea siitä kun oikeasti näen jonkun, käynyt baarissa ja hymyillyt väkinäisesti. Pelännyt syöväni liikaa.
Ja nyt se kaikki ilmestyi, typerinä ajatuksina, suljettuna sydämenä, pistoksina omassatunnossa.

Istuin 550:ssa vihaisena itselleni, surullisena kaikesta, poissaolevana ja aivan helvetin muualla. Musiikkia korvilla, mutta kun sekin oli vain harmaita sanoja eikä niitä loistavia värejä. Ihmisten katseita minussa, mutta en ollut niistäkään onnellinen, vaikka sillä yhdellä pojalla oli paidassa hieno kuvio.
Kävelin kotiin ja päätin ylittää itseni.
Ja nyt olen syönyt kauheasti - ja se tuntuu musta aivan saatanan hyvältä!


HUH!

Mikä tunne, oikeesti.
Kävin tänään vaa'alla ja se lukema vähän pelästytti. Alhaisuudellaan, tai oikeestaan en tuntenut oikein mitään siitä mutta joku osa mussa sanoo silti etät siitä pitäis huolestua.
Ja nyt oikeasti tsemppasin.
Lupasin äsken itselleni, että huomisesta lähtien annan itseni syödä silloin kun nälkä tulee. En voi enää rääkätä tätä kehoa, olen yrittänyt sisäistää sitä viime aikoina, mutta edes Rainbowssa murtuneet varpaat eivät kertoneet sitä, ei kylmydessä sinertäväksi värjäytynyt naama, ei heikot jalat ja tutisevat ranteet. Se, että syön normaalisti, ei tarkoita lihomista, välttämättä. Ja mitä jos tarkoittaakin, olenhan minä kieltämättä vähän kulahtanut ehkä.

Vaikka toisaalta tuntuu kamalan paksulta tietyissä kohdissa ja --- - -- - -
En tiedä kauanko tätä tsemppiä kestää.
Mutta nyt ei tunnu epäonnistuneelta ja kamalan lihavalta, vaan nimenomaan hyvältä.

Tyytyväisyyttä ja 10 tuntia reivejä

Jestas että olen varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni (no en ihan, viimeaikoina näitä hetkiä on ollu taika paljonkin) tyytyväinen itseeni! Ja aina tämä ei ollut lainkaan itsestäänselvyys: olen vihannut itseäni niin syvästi, ollut sitä mieltä ettei musta ole mihinkään, tuntenut olevani vain täytepala muiden joukossa.
Mutta nyt tunnen toisin. Minä jopa arvostan itseäni.

Eilen oli ne reivit. Niiden piti olla tänään, mutta päivää ja paikkaa muutettiin muutaman tunnin varoitusajalla. Ei se haitannut, eilen oli menofiilis.
Seisoin Rautatientorilla ja odotin Ttä, ohitse käveli tummaihoinen mies ja huikkasi "waiting for me?", hymyilin ja näytin sille käsilläni että mikäettei, se tuli luokse ja puhuimme aika pitkään, se oli Kamerunista ja kertoi että on tosi hienoa kuinka minä uskallan näyttää itseltäni (do you feel like being yourself?) ja että hänen kotimaassaan ajateltaisiin että minä olisin lost it, sanoin että ehkä oonkin ja sitten se nauroi.
Se oli ihan ihana, se sanoi että se juttelee paljon ihmisille tällä lailla spontaanisti, kerroin miten hienoa se on mielestäni. Ja se oli opetellut paljon suomalaisesta kulttuurista, se sanoi että suomalaislta tytöiltä ei kannata perjantai-iltana pyytää puhelinnumeroa koska ne menee juomaan eikä huomenna kuitenkaan muista.

Ja sitten T tuli paikalle.
Tapasin sen ja sitten Un Rautiksella, määränpäänä Pasilan Galleria eli toisinsanoen hylätty rautatietunneli jossakin Mäkelänrinteen uimahallin lähellä.
Emme osanneet mennä paikalle.

Kävelimme edestakaisin, olin turhautua. Jos olisimme kulkeneet vielä yhden tien harhaan, minä olisin kääntynyt kannoillani ja lähtenyt kotiin.
Matkalla tapasimme muitakin, jotka näyttivät siltä kuin etsisivät bileitä. Minä huutelin niille, että onko ne menossa Expeditioniin, kysyin tietääkö ne mihin mennä, eivät tienneet joten sanoin aina että liittykää retkikuntaan. Lopulta meitä oli varmaan yli kymmenen. Koin olevani vastuussa.
Olin sosiaalinen ja loin kontakteja. Tunsin, että miulla pyssyy homma hanskassa.

Galleriatunnelin häämöttäessä kaikki huolet unohtuivat. Psykejumputus kantautui korviin, vihreät valot tunnelin seinällä hypnotisoivat. Junatunnelin terävillä kivillä kävely oli vaikeaa, T otti tukea minusta ja minä tiirailin kännykänvalossa maata, pelkäsin koko ajan astuvani huumeneulaan.
Kävelyä kesti varmaan kilometrin tai ikuisuuden.
Paikalla olimme kello 22:30, ehkä.
Tunnelin reunoilla istui porukkaa, osa poltti kukkaa ja toiset tupakkaa, joku oli jo sammunut vaikka bileet alkoivat kymmeneltä. Minä en malttanut olla paikoillani, avasin nopeasti hohtotikku-korvikseni ja väänsin niin että vihreä aine raksahti ja alkoi hohtaa ja katsoin Ttä innoissani ja hypin ylös ja alas ja sivuille ja se kai näytti ihan hyvältä.
Maalasin kasvoihini UV-väreillä, minusta tuntuu että hukkasin nekin jo.
Maalasin myös muiden kasvoja ja käsiä ja vartaloita. Ttä väsytti ja se sanoi että sen pitää saada jostain piriä, minä sanoin että aijaa.

Ensimmäinen DJ oli ihana. Pompin eturivissä innoissani ja sekin huomasi sen, minä elin niin siinä musiikissa. Ja niin eli sekin, meillä oli yhteinen kupla. Siinä vaiheessa tanssilattialla oli vain minä ja kourallinen muita, joitakin ärsyttäviä teinejä jotka heiluivat siellä kaljapullot käsissä ja kaatuilivat aina välillä minua päin ja varmaan muitakin, mutta ei se kamalasti haitannut sillä siellä oli minä ja musiikki kahdestaan. DJ loi katsekontaktin, tiesin mitä se tarkoittaa.
Hullu nousu.
Milloin se taas alkaa, se basso, milloin, kohta, ei vielä, diuuuuuuuuuuuu sanoi levari, miun silmät suureni ja kädet nousi ylös ja vispasi ja odotti ja PUMMMM dagadagadagadaga DJ ja minä heitimme kädet yhtä aikaa etuviistoon iskien, samalla mie pomppasin ja aloitin ihan hullun joraamisen. DJ nauroi, kumartui pöydän alle ja tuli sitten taas ylös, mie katsoin sitä hölmistyneenä, se osoitti paidassaan ollutta bongin kuvaa.

DJ-pöydän takaa myös toinen poika loi katsekontaktin, se tuli tanssilattialle ja vispasimme käsiämme samaan tahtiin, ilmeilimme ja elimme sitä tunnetta.
Katsoin ympärilleni.
Ihmisiä oli tullut paikalle lisää (kuulin että parhaimmillaan meitä oli 500?), minä eturivissä. Tuntui vähän pöhköltä, minä olin melkeinpä ainoa tällainen, hiukset takuilla ja naama UV-maaleilla ja otsassa bindi ja puhvilahkeiset housut (jalassa) ja itse menninkäistyyliin leikelty vihreä nahkahame, kolme vyölaukkua ja ruskea nahkainen keijukaispaita. Ja miusta minä olin kyllä aika hyvä tanssimaan. Ei ne kaikki osanneet, hytkyivät kännissä edestakaisin. Toisaalta musta oli ihanaa olla niinkin uniikki. Se buustasi jotain miun kadonnutta itsetuntoa, wau mähän oon ihan siisti tyyppi (oisin ehkä halunnut itse tutustua itseeni jos oisin nähnyt miut siellä. kuulostaa varmaan aika tyhmältä). Tuntui, että tosi monet katsoi minua silleen Jotenkin.
Tai sitten se johtui niistä UV-maaleista, niitä tultiin kehumaan paljon (wau miten siistii kun sä katsot tonne taakse ja noi värit vaan... loistaa..).

Vieressä heiluva jätkä yritti epätoivoisesti iskeä minua koko ajan. Ärsytti. Mie tulin tanssimaan enkä hankkimaan peräänkuolaajia, ainakaan tuommosia. Se oli epätoivoinen ja ruikutti koko ajan että miksi me ei puhuta. Sanoin että jumalauta ole hiljaa, mä tanssin. Se ei ollut yhtään miun tyyppiä vaan semmonen kauhea joka yritti iskeä kaikkia jotka sen mittapuun mukaan näytti helpoilta. Ainakin se meni jotain heittelemään siinä vatkaavalle pinkkipaitaiselle lissullekin.

Siinä vaiheessa kun Sienis aloitti (kello puoli kolme), T ei ollut löytänyt mistään piriä, eräs retkikuntaan liittynyt tyttö ei ollut löytänyt mistään pilveä ja minä hukkasin itseni tanssilattialle.
Sienis oli ehkä vähän pettymys, tai ainakaan se ei ottanut kontaktia niinkuin muut DJt, mutta se musiikki HUH oli kyllä hyvvää.

Eräs ihan hauskannäköinen poika luuli minua joksikin toiseksi, mut sit mie menin juttelemaan sille ja tutustuin siihen vähän. Juttelin muutenkin aika monelle tai ainakin otin katsekontaktia, loikin eturivissä ja katsoin taakse ja jos huomasin ettei joku tanssi, mie katsoin siihen ja tein käsillä semmoista liikettä ettei siihen voi olla lähtemättä mukaan.
Joskus puoli neljältä aamulla väsytti hirveästi. En olisi jaksanut millään tanssia, mutten voinut pitää taukoa, tiesin että jos istun hetkeksikään niin sitten minä jämähdän. Keikuin vieläkin eturivissä (kuten koko illan ajan loppuun saakka), nostelin jalkoja, ai sattui.
DJ-pöydän takana kekkuloivat ihmiset tarjosivat miulle juissia, minä tanssin ja söin samalla porkkanaa (se oli ihmisistä kamalan hauskaa). Ja ne katsoivat minua, olen varma siitä.

Reivasin 10 tuntia putkeen, bileet saatiin lopetettua aamukahdeksalta. Siihen mennessä tanssilattia oli tyhjentynyt ja uutta porukkaa oli tullut kehiin ja minä olin ehtinyt pyörittämään poita. En pitänyt taukoa tanssimisesta hetkeäkään, jälkeenpäin kehuttiin hyvästä sparrauksesta, "Sai tehdä oikein töitä että pysyi sun tahdissa".
Ja minä olin aivan vesiselvinpäin. Vaikkei sitä moni varmaan siellä ainakaan uskonut, mutta minä join illan aikana pepsi maxia ja söinm porkkanoita tanssilattialla.

Damage: Klta synttärilahjaksi saamani rannekoru meni rikki, bindi katosi (putosi kai maahan), jalkoihin tuli kolme rakkulaa ja nilkat ovat kipeinä ja reidet tuntuvat pökkelöiltä.

Tänään yksi niistä deejiistä pyysi minua kahville. Hui! Tutustuin oikeastaan kaikkiin niiden bileiden järjestäjiin, tai ainakin sillä lailla että nyt voisin mennä puhumaan niille koska hei minähän siellä keikuin koko sen kymmenen tuntia niin!!!
Ja osa niistä sanoi että meidän pitää puhua. Olipas hauskaa kun sain kerrankin loistaa, hiihi. Oon mää kai aika hyvä tanssimaan sittenkin, tai ainakin mulla oli koko ajan sellainen olo, tiedättekö, kun ei edes ajattele mitä tekee vaan se musiikki vain muuntuu liikkeeksi.
Miuta pyydettiin varmaan viisille eri jatkoille, mutta ei kiinnostanut. Halusin kotiin syömään muroja.

Aamu alkaa Luomuhapolla

Maailman paras syysaamu.
Ulkona on harmaata. Taivaan sininen maalautuu kuin kankaalle pilvien taakse, kuinkahan suuri se kangas on, ja kuinkahan kaukana. Välillä selkään osuu aurinko. Värittää pepsimax-lasillisen ruskeaksi, vaikka tiedän että se on mustaa, vai onkohan, ainakin se väreilee ja poreilee.

Eilen illalla pelkäsin pitkästä aikaa.
Vaatehuoneesta kurkisti mörkö ja se katseli miun jalkaa himoiten, jalka oli peiton ulkopuolella enkä uskaltanut liikuttaa sitä, ettei mörkö kävisi kiinni.
Sitten laitoin kädenkin peiton ulkopuolelle uhmaten. Eikä miulle käynyt mitään, kai.

Aamulla pyöräilin lähikauppaan J:n huppari päällä.
Päivät ovat tuntuneet aika tyhjiltä ilman sitä. Tai sitten ne ovat olleet tyhjiä muutenvaan. Mutta kun ajattelenkin sitä, että se saa olla Portugalissa ja tanssia itsensä tainnoksiin aavikolla, miut valtaa hirveä  ikävä ja halu päästä tekstaamaan sille, tiedän etten voi, tai kyllä voin mutta ainakaan se ei voi vastata.

Istun keittiön pöydän ääressä. Join batteryn, nyt juon pepsi maxia, aiemmin söin lautasellisen muroja, niihin hain alpo soyaa kaupasta (aiemmin se epäilytti minua mutta sitten sain kuulla miten se valitsee soijansa eikä se enää olekaan niin pelottavaa, välttämättä).
Oon syönyt tänään myös 4 karkkia joiden tiesin olevan vegaanisia.

Pikkusisko tuli koulusta ja oli aluksi tosi ilkeä, minä istuin tässä ja se söi minun ostamaani jäätelöä ja juomia ja nyt se syö karkkia, mutta minä istuin vain hiljaa ja naureskelin facebook-päivityksille, niistä hupini on koostunut jo parin päivän ajan.
Sitten juttelimme hetken ja tuntuu että saan taas soittaa musiikkia ilman että se valittaa,  Maalatkaa Tekin Maisemanne Tällä.

On taas energinen olo ja voisin jaksaa raahautua ihmisten ilmoille.
Mulla ei ole koulua tässä jaksossa ollenkaan perjantaisin, se tuntuu tosi hyvältä.

En pysty seisomaan, käveleminen on yhtä tuskaa.
Laitoinpa suuhuni mitä tahansa (paitsi porkkanaa), tulee se heti läpi. Ja kun en jaksaisi edes kävellä vessaan.

En haluaisi syödä mitään, jokainen suupala tuntuu aivan turhalta. Ei mun tarvitse.
Tänään olen saanut alas lautasellisen muroja ja pastaa. Samalla kuitenkin pelkään, että laihdun vain lisää, mitä en siis halua. Ruokapäiväkirjojen mukana näin käy, mikäli jatkan tällä tahdilla. Mutta miten paljon tässä sitten pitäisi syödä!? Minä en kai vain osaa, joten tyydyn rouskuttamaan porkkanaa.
Sitä paitsi olen jo muutenkin varma, että lautasellinen muroja ja pastaa saa minut lihomaan (vaikka järki sanoo ettei se voi saada, vai hetkinen, sanooko sittenkään..)

Odotan innon- ja kauhunsekaisin tuntein perjantain ja lauantain bileitä. Haluan mennä ja tanssia itseni tainnoksiin psytrancen ja reggaetonin ja dubstepin tahtiin, mutten tiedä pysynkö tolpillani.

En ole jaksanut hoippua kouluun. Kävin siellä eilen, kaksi tuntia meni sumussa ja mielitekojen parissa, minun oli pakko saada syödä kuivattua varrasruisleipää.
Nyt olen vain maannut kuolinvuoteellani sängyssäni ja odottanut, että tulee ilta, jotta voin taas nukahtaa.
Ja ettei vain tarvitsisi syödä enää.

K Y S Y M Y K S I Ä

Lukion kolmannen vuoden ensimmäisen koulupäivän kunniaksi pyytäisin teiltä, rakkaat lukijani, kysymyksiä, joihin vastailla.
Mitä tahansa, saa laittaa myös kommenttia ja pyytää mua kertomaan jostain.

Vatsassa tuntuu oudolta.