Pelkoa ja Inhoa Miun Päässä

(Tän postauksen jälkeen voisin painua huoneeseeni, netti ei toimi ennää siellä, ja katsoa Pelkoa ja Inhoa Las Vegasissa, en oo vieläkään nähnyt sitä ja miust tuntuu että just nyt ois sen aika.)

Maailma on jännä paikka.
Olen tänään ja eilen syönyt ihan kauheasti. Tai ei, en ole kyllä ihan varma eilisestä, ei se tainnutkaan olla eilen vaan aamulla. Tai en mä tiedä söinkö eilen paljon vai en, en muista, se tuntui silloin paljolta mutta nyt kun ajattelee se ei ole mitään.
Olen potenut huonoa omatuntoa about viikko sitten syödystä ben&jerry'sistä, puoli viikkoa sitten syödystä pasta-annoksesta, toissapäivänä tyhjäksi kaavitusta kevytjäätelökulhosta. Siitä, että oikeasti söin eilen purkkaa. Siitä, että aamulla join pepsiä ja uskalsin koskea muroihin.

Sitten tänään tapahtui kaikkea ja taas yksi miun kulisseista sortui, maailma, sä olet kiva paikka kun teet näin aina toisinaan.
Yhtäkkiä mulle iski kauhea surukohtaus. Olin tavannut ihmisiä, olin tuttujen keskellä. Oli miulla jo aiemmin ollut sellainen olo, että kaikki ei ole kohdallaan, kurkussa tuntui pahalta ja olin vähän poissa itsestäni, en huomioinut enää kastetta nurmella enkä oransseja lehtiä maassa, en hymyillyt aidosti sydän lepattaen kun näin maanantaina maailman kauneimman auringonlaskun, en enää vajonnut kaihoisaan melankoliaan kuunnellessani Pariisin kevättä, en silloinkaan kun minä en unohda sinua koskaan, vaikka en muistaisi omaa nimeäni tai olisitko haavoittumattomana onnellinen vai pakahtuisitko sä kenties ikävästä.

Viime päivinä olen murehtinut lähinnä sitä, miten hiuksenim ovat, miten en näytä itseltäni, miten sitä ja miten tätä ja tuota, ostanut porkkanoita ja pepsi maxia.
Tänään alkoi surettaa, menin aika lukkoon. 
En pystynyt sanomaan oikein mitään, en aidosti ainakaan, jokin tukki jotkut kytkökset miun sydämen ja sanojen välillä, katse kiersi seiniä ja vähän uloskin. Mekaaniisesti olen juossut paikasta toisiin, nähnyt kavereita tuntematta sitä aitoa onnea siitä kun oikeasti näen jonkun, käynyt baarissa ja hymyillyt väkinäisesti. Pelännyt syöväni liikaa.
Ja nyt se kaikki ilmestyi, typerinä ajatuksina, suljettuna sydämenä, pistoksina omassatunnossa.

Istuin 550:ssa vihaisena itselleni, surullisena kaikesta, poissaolevana ja aivan helvetin muualla. Musiikkia korvilla, mutta kun sekin oli vain harmaita sanoja eikä niitä loistavia värejä. Ihmisten katseita minussa, mutta en ollut niistäkään onnellinen, vaikka sillä yhdellä pojalla oli paidassa hieno kuvio.
Kävelin kotiin ja päätin ylittää itseni.
Ja nyt olen syönyt kauheasti - ja se tuntuu musta aivan saatanan hyvältä!


HUH!

Mikä tunne, oikeesti.
Kävin tänään vaa'alla ja se lukema vähän pelästytti. Alhaisuudellaan, tai oikeestaan en tuntenut oikein mitään siitä mutta joku osa mussa sanoo silti etät siitä pitäis huolestua.
Ja nyt oikeasti tsemppasin.
Lupasin äsken itselleni, että huomisesta lähtien annan itseni syödä silloin kun nälkä tulee. En voi enää rääkätä tätä kehoa, olen yrittänyt sisäistää sitä viime aikoina, mutta edes Rainbowssa murtuneet varpaat eivät kertoneet sitä, ei kylmydessä sinertäväksi värjäytynyt naama, ei heikot jalat ja tutisevat ranteet. Se, että syön normaalisti, ei tarkoita lihomista, välttämättä. Ja mitä jos tarkoittaakin, olenhan minä kieltämättä vähän kulahtanut ehkä.

Vaikka toisaalta tuntuu kamalan paksulta tietyissä kohdissa ja --- - -- - -
En tiedä kauanko tätä tsemppiä kestää.
Mutta nyt ei tunnu epäonnistuneelta ja kamalan lihavalta, vaan nimenomaan hyvältä.