Tyytyväisyyttä ja 10 tuntia reivejä

Jestas että olen varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni (no en ihan, viimeaikoina näitä hetkiä on ollu taika paljonkin) tyytyväinen itseeni! Ja aina tämä ei ollut lainkaan itsestäänselvyys: olen vihannut itseäni niin syvästi, ollut sitä mieltä ettei musta ole mihinkään, tuntenut olevani vain täytepala muiden joukossa.
Mutta nyt tunnen toisin. Minä jopa arvostan itseäni.

Eilen oli ne reivit. Niiden piti olla tänään, mutta päivää ja paikkaa muutettiin muutaman tunnin varoitusajalla. Ei se haitannut, eilen oli menofiilis.
Seisoin Rautatientorilla ja odotin Ttä, ohitse käveli tummaihoinen mies ja huikkasi "waiting for me?", hymyilin ja näytin sille käsilläni että mikäettei, se tuli luokse ja puhuimme aika pitkään, se oli Kamerunista ja kertoi että on tosi hienoa kuinka minä uskallan näyttää itseltäni (do you feel like being yourself?) ja että hänen kotimaassaan ajateltaisiin että minä olisin lost it, sanoin että ehkä oonkin ja sitten se nauroi.
Se oli ihan ihana, se sanoi että se juttelee paljon ihmisille tällä lailla spontaanisti, kerroin miten hienoa se on mielestäni. Ja se oli opetellut paljon suomalaisesta kulttuurista, se sanoi että suomalaislta tytöiltä ei kannata perjantai-iltana pyytää puhelinnumeroa koska ne menee juomaan eikä huomenna kuitenkaan muista.

Ja sitten T tuli paikalle.
Tapasin sen ja sitten Un Rautiksella, määränpäänä Pasilan Galleria eli toisinsanoen hylätty rautatietunneli jossakin Mäkelänrinteen uimahallin lähellä.
Emme osanneet mennä paikalle.

Kävelimme edestakaisin, olin turhautua. Jos olisimme kulkeneet vielä yhden tien harhaan, minä olisin kääntynyt kannoillani ja lähtenyt kotiin.
Matkalla tapasimme muitakin, jotka näyttivät siltä kuin etsisivät bileitä. Minä huutelin niille, että onko ne menossa Expeditioniin, kysyin tietääkö ne mihin mennä, eivät tienneet joten sanoin aina että liittykää retkikuntaan. Lopulta meitä oli varmaan yli kymmenen. Koin olevani vastuussa.
Olin sosiaalinen ja loin kontakteja. Tunsin, että miulla pyssyy homma hanskassa.

Galleriatunnelin häämöttäessä kaikki huolet unohtuivat. Psykejumputus kantautui korviin, vihreät valot tunnelin seinällä hypnotisoivat. Junatunnelin terävillä kivillä kävely oli vaikeaa, T otti tukea minusta ja minä tiirailin kännykänvalossa maata, pelkäsin koko ajan astuvani huumeneulaan.
Kävelyä kesti varmaan kilometrin tai ikuisuuden.
Paikalla olimme kello 22:30, ehkä.
Tunnelin reunoilla istui porukkaa, osa poltti kukkaa ja toiset tupakkaa, joku oli jo sammunut vaikka bileet alkoivat kymmeneltä. Minä en malttanut olla paikoillani, avasin nopeasti hohtotikku-korvikseni ja väänsin niin että vihreä aine raksahti ja alkoi hohtaa ja katsoin Ttä innoissani ja hypin ylös ja alas ja sivuille ja se kai näytti ihan hyvältä.
Maalasin kasvoihini UV-väreillä, minusta tuntuu että hukkasin nekin jo.
Maalasin myös muiden kasvoja ja käsiä ja vartaloita. Ttä väsytti ja se sanoi että sen pitää saada jostain piriä, minä sanoin että aijaa.

Ensimmäinen DJ oli ihana. Pompin eturivissä innoissani ja sekin huomasi sen, minä elin niin siinä musiikissa. Ja niin eli sekin, meillä oli yhteinen kupla. Siinä vaiheessa tanssilattialla oli vain minä ja kourallinen muita, joitakin ärsyttäviä teinejä jotka heiluivat siellä kaljapullot käsissä ja kaatuilivat aina välillä minua päin ja varmaan muitakin, mutta ei se kamalasti haitannut sillä siellä oli minä ja musiikki kahdestaan. DJ loi katsekontaktin, tiesin mitä se tarkoittaa.
Hullu nousu.
Milloin se taas alkaa, se basso, milloin, kohta, ei vielä, diuuuuuuuuuuuu sanoi levari, miun silmät suureni ja kädet nousi ylös ja vispasi ja odotti ja PUMMMM dagadagadagadaga DJ ja minä heitimme kädet yhtä aikaa etuviistoon iskien, samalla mie pomppasin ja aloitin ihan hullun joraamisen. DJ nauroi, kumartui pöydän alle ja tuli sitten taas ylös, mie katsoin sitä hölmistyneenä, se osoitti paidassaan ollutta bongin kuvaa.

DJ-pöydän takaa myös toinen poika loi katsekontaktin, se tuli tanssilattialle ja vispasimme käsiämme samaan tahtiin, ilmeilimme ja elimme sitä tunnetta.
Katsoin ympärilleni.
Ihmisiä oli tullut paikalle lisää (kuulin että parhaimmillaan meitä oli 500?), minä eturivissä. Tuntui vähän pöhköltä, minä olin melkeinpä ainoa tällainen, hiukset takuilla ja naama UV-maaleilla ja otsassa bindi ja puhvilahkeiset housut (jalassa) ja itse menninkäistyyliin leikelty vihreä nahkahame, kolme vyölaukkua ja ruskea nahkainen keijukaispaita. Ja miusta minä olin kyllä aika hyvä tanssimaan. Ei ne kaikki osanneet, hytkyivät kännissä edestakaisin. Toisaalta musta oli ihanaa olla niinkin uniikki. Se buustasi jotain miun kadonnutta itsetuntoa, wau mähän oon ihan siisti tyyppi (oisin ehkä halunnut itse tutustua itseeni jos oisin nähnyt miut siellä. kuulostaa varmaan aika tyhmältä). Tuntui, että tosi monet katsoi minua silleen Jotenkin.
Tai sitten se johtui niistä UV-maaleista, niitä tultiin kehumaan paljon (wau miten siistii kun sä katsot tonne taakse ja noi värit vaan... loistaa..).

Vieressä heiluva jätkä yritti epätoivoisesti iskeä minua koko ajan. Ärsytti. Mie tulin tanssimaan enkä hankkimaan peräänkuolaajia, ainakaan tuommosia. Se oli epätoivoinen ja ruikutti koko ajan että miksi me ei puhuta. Sanoin että jumalauta ole hiljaa, mä tanssin. Se ei ollut yhtään miun tyyppiä vaan semmonen kauhea joka yritti iskeä kaikkia jotka sen mittapuun mukaan näytti helpoilta. Ainakin se meni jotain heittelemään siinä vatkaavalle pinkkipaitaiselle lissullekin.

Siinä vaiheessa kun Sienis aloitti (kello puoli kolme), T ei ollut löytänyt mistään piriä, eräs retkikuntaan liittynyt tyttö ei ollut löytänyt mistään pilveä ja minä hukkasin itseni tanssilattialle.
Sienis oli ehkä vähän pettymys, tai ainakaan se ei ottanut kontaktia niinkuin muut DJt, mutta se musiikki HUH oli kyllä hyvvää.

Eräs ihan hauskannäköinen poika luuli minua joksikin toiseksi, mut sit mie menin juttelemaan sille ja tutustuin siihen vähän. Juttelin muutenkin aika monelle tai ainakin otin katsekontaktia, loikin eturivissä ja katsoin taakse ja jos huomasin ettei joku tanssi, mie katsoin siihen ja tein käsillä semmoista liikettä ettei siihen voi olla lähtemättä mukaan.
Joskus puoli neljältä aamulla väsytti hirveästi. En olisi jaksanut millään tanssia, mutten voinut pitää taukoa, tiesin että jos istun hetkeksikään niin sitten minä jämähdän. Keikuin vieläkin eturivissä (kuten koko illan ajan loppuun saakka), nostelin jalkoja, ai sattui.
DJ-pöydän takana kekkuloivat ihmiset tarjosivat miulle juissia, minä tanssin ja söin samalla porkkanaa (se oli ihmisistä kamalan hauskaa). Ja ne katsoivat minua, olen varma siitä.

Reivasin 10 tuntia putkeen, bileet saatiin lopetettua aamukahdeksalta. Siihen mennessä tanssilattia oli tyhjentynyt ja uutta porukkaa oli tullut kehiin ja minä olin ehtinyt pyörittämään poita. En pitänyt taukoa tanssimisesta hetkeäkään, jälkeenpäin kehuttiin hyvästä sparrauksesta, "Sai tehdä oikein töitä että pysyi sun tahdissa".
Ja minä olin aivan vesiselvinpäin. Vaikkei sitä moni varmaan siellä ainakaan uskonut, mutta minä join illan aikana pepsi maxia ja söinm porkkanoita tanssilattialla.

Damage: Klta synttärilahjaksi saamani rannekoru meni rikki, bindi katosi (putosi kai maahan), jalkoihin tuli kolme rakkulaa ja nilkat ovat kipeinä ja reidet tuntuvat pökkelöiltä.

Tänään yksi niistä deejiistä pyysi minua kahville. Hui! Tutustuin oikeastaan kaikkiin niiden bileiden järjestäjiin, tai ainakin sillä lailla että nyt voisin mennä puhumaan niille koska hei minähän siellä keikuin koko sen kymmenen tuntia niin!!!
Ja osa niistä sanoi että meidän pitää puhua. Olipas hauskaa kun sain kerrankin loistaa, hiihi. Oon mää kai aika hyvä tanssimaan sittenkin, tai ainakin mulla oli koko ajan sellainen olo, tiedättekö, kun ei edes ajattele mitä tekee vaan se musiikki vain muuntuu liikkeeksi.
Miuta pyydettiin varmaan viisille eri jatkoille, mutta ei kiinnostanut. Halusin kotiin syömään muroja.