Lueskelin vanhoja tekstejä ja tuntuu tosi oudolta. Olenko tuo minä, onko tuo teksti minusta. En tunnista itseäni edes niistä kirjoituksista, jotka olen tänne naputellut syksyn alussa.
Miten nopeasti voi ihminen muuttua. Ja miten väärään suuntaan.

Me muutimme isän kanssa pois perjantaina, apaattisennäköiseen kerrostalokolmioon siitä talosta, jota olen kutsunut viitisen vuotta kodiksi. Siinä talossa on kaksi kerrosta, ainakin kuusi huonetta ja kaksi parveketta, iso piha ja siellä mänty, kaksi vessaa ja suihkua ja takka.
Tässä kerrostalokolmiossa on valkoiset seinät, joissa on rantuja, koska täällä asui mummo ja vaari jotka yhdessä kolhivat seiniä rollaattoreineen viimeisiin päiviinsä saakka.

Sunnuntaina on isänpäivä. Ajattelin leipoa, mutta meillä ei olekaan täällä jauhoja.

Moikkis

Moi.
Mulla menee tosi huonosti.

Olen itkenyt toivottomuutta

Tänä iltana olen lukenut kirjan nimeltä "Että hän muistaisi saman", enkä usko että mikään koskaan palaa enää ennalleen, enkä toivokaan. Ehdin jo toivoa, ettei se kirja koskaan lopu, että saan maata ikuisesti tässä tiikeripeittoni alla ja rapsutella päähäni verisiä haavoja. Huomata rintojeni pienentyneen, hiusteni kasvaneen tyynyn yli ja sängyn laitojenkin yli, muistaa aina välillä jotakin kipeää ja tirauttaa kyyneleitä.

Katsoin käsiäni ja huomasin että ne ovat ihan erilaiset nyt kun kävin suihkussa, tai sitten se johtuukin jostain aivan muusta.
Ja että minulla on oikeasti vaalea iho.
Ja tukka.

Ja että minä nukun ihan oikeasti pöytätietokone sänkyni jalkopäässä, rasvapullo tyynyni vieressä, kännykkä sen alla.
Ja että minä en ole käynyt ulkomailla vuosiin, tai syönyt perheeni kanssa, enkä enää tiedä mistä he puhuvat yhteisillä lounaillaan. Minä en enää tiedä, ketä pikkusiskoni nyt vihaa ja kuka hänen luokaltaan polttaa pilveä, enkä minä enää tiedä mitä pikkuveljeni liikunnanopettaja sanoo, kun hänen kaverillaan on päässä tikkejä.
Minä en tiedä, ja se harmittaa.

Olen itkenyt moneen otteeseen tänä iltana, mutten lohduttomasti mustaan aukkoon vajoten, vaan ehkä lähinnä jotakin sellaista, mitä voin saavuttaa. Mitä voi olla ja on, jossian muualla muttei enää minulla, sillä minä luulin tavoittelevani itsenäisyyttä ja riippumattomuutta, mutta sainkin osakseni vain yksinäiset tunnit peilien edessä, krapulaisen puolitutun hengityksen korvassani, tyhjiksi puhalletut autiot kadut joiden kävely tuottaakin vain tuskaa.
Olen itkenyt sitä, miten viime talvena sain vielä katsella kaakaomukin ympärille puristettuja käsiä, ja meidän kätemme puristuivat toisiaan vasten saman lapasen sisässä. Kuinka sain peitellä, istua vieressä ja piirtää kun hän istui tietokoneella ja näpytteli asiantuntevasti. Kuinka kylmä viima tuntui hyvältä ja muistutti lämmöstä, jonka saa kokea heti kun astuu korkean kynnyksen yli sisään.

Olen itkenyt yksinäisyyttäni.
Vaikka päivät täyttyvät tekemisestä ja tapaamisista, asuntonäytöistä, työnhausta ja kavereiden näkemisestä, minä en ole aikoihin tuntenut sitä onnellista tunnetta, kun saan vain istua autossa ja katsella kuinka hän ajaa eteenpäin ja maisemat vaihtuvat vieressä, eikä ole kiire minnekään, sillä minä tiedän että näin on hyvä. En ole aikoihin tuntenut ketään läpikotaisin, enkä minä tiedä mistä ihmisille pitäisi puhua, miten he voisivat tuntea minut ja nähdä jotakin muutakin kuin ympäristöä tutkivat silmät.

Näin itseni peilistä ja tajusin että muistutan lähinnä jotakin säikähtänyttä eläintä.

Minä haluan tuntea jonkun, tuntea niin hyvin että kun kosketan, tuntuu kuin koskisin kevyesti jotain itseeni kuuluvaa. Tuntea niin hyvin, että tiedän mistä heillä puhutaan lounaspöydässä, mitä hän laittaa leipänsä päälle aamuisin, millaista pyjamaa hän käyttää ja että jos ostan hänelle joululahjaksi jotakin, mikä muistuttaa minusta, hän tulee niin iloiseksi ettei osaa sanoa mitään vaan hymyilee vain ja katselee taivaalle.

Minä tajusin, että minä olen jo pitkään syönyt vain leipää voilla enkä koskaan kurkulla tai tomaatilla.

En ole aikoihin nauranut vilpittömästi ja sillä tavalla, että toivon ettei se koskaan lopu. Olen toki nauranut, mutta kaiuttomasti ja kurkussa on jo pitkän aikaa tuntunut sellaista painetta, että tekisi mieli päästä huutamaan, mutten tiedä vieläkään, mistä se johtuu.
En ole nauranut vatsa kippurassa ja kyyneleitä silmissä. En ole nauranut kenenkään kanssa, olen nauranut seurassa mutta jokainen omille päähänpinttymillemme.
En ole nauranut, enkä tiedä miksi. Ei minua oikeastaan kamalasti naurata. Kaikki on aika neutraalia, ei kamalan hassua eikä kyllä surullistakaan, enkä ole pystynyt muodostamaan järkevää mielipidettä mistään pitkiin aikoihin.

Nyt pystyn.
Minä haluan talven.
Haluan kirpeät viimat ja kauniin valkoiset maisemat, kylmyyden ja kinokset, katukivetyksiä nuolevat puuterilumikasat. Sattuvankirkkaat sunnuntaiaamut, talitintin viserryksen jostakin kaukaa. Junan pöllyttämään lunta viereisillä kiskoilla, samoilla kiskoilla joille joku loikkasi pari vuotta sitten päättämään päivänsä, minä en koskaan nähnyt verta.
Minä haluan kylmät ja ikuisilta tuntuvat tunnit ulkoilmassa, talven joka muuttaa kaikki äänet kulmikkaiksi, raitiovaunun kolinan pahaenteiseksi, yöt tummiksi viitoiksi kaupungin ylle, katulamput pelastaviksi majakoiksi pimeyteen. Kuun kelmeän loisteen ja toivon siitä, että vielä joskus tulee kesä, jolloin kaikki on taas hyvin (ja jolloin minä voin alkaa toivoa uutta talvea. Entistä kirpeämpää.)

Laitoin kirjan lattialle radioni viereen, olin jo vetämässä jalkalamppuni narusta jotta se sammuisi.
Mutta en pystynyt jättämään kirjaa sinne, noukin sen ylös ja halasin sitä ja tirautin kyyneleitä.
Minä en koskaan voi palauttaa tätä kirjaa!

Välähdyksiä matkan varrelta

* HSL:n toimisto täyttyy kiireisistä ihmisistä jo kahdeltatoista, minä istun harmaalle penkille ja tuijotan vuoronumeroani ennen olevaa neljääkymmentäkolmea odottavaa, punaiset numerot näytöillä juoksevat eteenpäin aina kellon soidessa, jolloin joku lähestyy lippuluukkua.
Sydän pamppaillen, kädet hapuilevat passia ja matkakorttia ja lompakkoa.
Tuntuu siltä kuin jokainen meistä olisi jälleen ala-asteen kevätjuhlassa. Milloin tulee minun vuoroni hakea todistus.


* Nainen luo ratikassa katseensa taivaalle, siniset silmät heijastellen yllä siintävää sinisempää.
Lapsella on tekojalka, silti se loikkii niin iloisesti.

* Kesytän lokin Kaisaniemenpuistossa.
Se tepastelee vierellä veikeästi, katsoo pienillä pallosilmillään minua, ja sen pääkin on niin pallon muotoinen, minä taputan maata vieressäni ja se tulee hieman lähemmäs, heitän sille eväänäni olleita muroja ja se poimii niitä yksitellen tokkien.
Annan koko muropaketin sille, se roiskii muroja ympäriinsä ja minä räpsin valokuvia (ja se oppi myös poseeraamaan), samassa paikalle lehahtaa muita lokkeja, enkä minä halua antaa niille ruokaa, sillä ne eivät ole yhtä söpöjä ja kiinnostuneita minusta kuin tämä.
Välillä en huomioi pikkulokkia lainkaan.
Se sanoo kovaan ääneen KVAK ja tepastelee viereeni tärkeänä. Heitän sille pähkinöitä.


* Kaipaan viime syksyä.
Niitä tuoksuja ja sitä tunnetta. Kun kaikki oli ensi kertaa ikinä hyvin. Edessäni aukeili uudenlainen maailma: täällähän voi elää. Joku oikeasti halusi nähdä minua, ja minä nautin huurteisista vielä vihreistä nurmista loppusyksyllä, tapasin uusia ihania ihmisiä, kahviloissa tuoksui pulla ja leivonnaiset ja kaakao ja kahvipavut, ja niitä kaikkia sai oikeasti maistaa.
Kirpeitä talvipakkasaamuja, joina hanki loistaa kirkkaana auringonpaisteessa ja minä olen jossakin uudessa paikassa kaukana poissa pohjoisessa, ja lumi narisee kenkien alla ja takin alle puhaltuu viima, mutta niin kauan kuin minä olen täällä ja sinä olet siinä, kaikki on hyvin.
Jään koettelua kepillä, kuplien puhkomista havunneulasilla.

* Syön vatsani täyteen, poden huonoa omatuntoa ja pyydän äidiltä opamoxia, raavin käsiäni ja jalkojani pyörittyäni yksin sängyssä tuntikausia.
Äiti lähti eilen työmatkalle.

Jälleennäkemistä, tavallaan

Tänään olen toiminut: tyttönä, kampaajana, terapeuttina, luottoystävänä.

T sanoi että kun me molemmat etsimme kämppää niin ehkä meidän pitäisi muuttaa saman katon alle.
Minä sanoin, ettei siinä olisi järkeä. Mitä siitäkin tulisi, me kaksi, ehkä se olisi hauskaa ensimmäiset viikot mutta minä tiedän että meidän tilanteemme on tulenarempi kuin rekkalastillinen bensaa. Meidän tilanteemme syttyy ilmiliekkeihin heti. Ja minä en kestä katsella sitä, kun se on vihainen. Minua ei pelota, sillä tiedän ettei se mahtaisi minulle mitään.
Tiedän , ettei kukaan mahda minulle mitään, ja se koituu vielä  kohtalokseni, niin ne sanovat, mutta minä irvistän niille ja näytän, kuinka voin seistä pelottavien ihmisten edessä nöyränä mutta pää pystyssä, sillä tiedänhän minä ettei minulle mitään käy.

Niin minä seisoin Rnkin edessä kun se sanoi haluavansa vetää minua turpaan, ja niin minä seison tuntemattomienkin edessä, pelotta. Minulle puidaan nyrkkiä ja minua katsotaan vihaisesti, mutta minä en tee mitään, eikä siksi tee kukaan muukaan.
vielä joku päivä minä saan turpaani

J tuli eilen takaisin Suomeen. Lähetin sille tervetulotekstiviestin, johon ja vastauksessa luki että honey, se tuntui oikeastaan ihan hyvältä.
Kiemurtelin kaupungilla kameroineni, jossakin oli iloa ja hauskuutta muttei minussa. Missähän sekin lienee ollut, koetin etsiä mutten löytänyt ennen kuin J soitti.
Hymyilin aidosti puhelimelle, viittoilin käsilläni, J pyysi minua niille Espooseen ja sanoin tulevani heti.

Kiersin piippukaupan kautta, siellä oli maailman suloisin pieni piippu. Se oli violetti ja pieni ja avaimenperä, ja se oli sienen muotoinen, sillä oli lakki ja kaikki enkä ole koskaan nähnyt mitään sympaattisempaa!
Päivän lopuksi se oli poissa.
Harmitus laantui, kun huomasin maailman lähettämiä merkkejä kaikkialla. Lattiassa auringon piirtämänä, lyhtypylväässä jossa luki jotakin unesta (ja lampun ja pylvään välissä paistoi kuu), elokuvavuokraamossa, kun Jltä loppuukin rahat kesken ja pitääkin vuokrata halvempi leffa joka on aivan hänen vihreän paitansa värinen.

Espoossa pieni hippityttö istui maassa koirineen ja näytti niin söpöltä ja kotoisalta että menin melkein juttelemaan, mutta en kuitenkaan, halusin kerrankin olla jotakin muuta kuin se.
Seisoin tolpan päällä, ei olisi kai saanut.
Jn kanssa ostimme kaksi pakettia keltaista hiusväriä, J sanoi että maksa sinä ettei ne luule minua homoksi ja minä nauroin koska minusta se kuulosti ihan tyhmältä. Oliko sillä edes väliä. Ja loppupeleissä J vielä maksoi koska sillä ei ollutkaan antaa käteistä minulle, vaikka minä annoin sille aiemmin rullatun tukon rahaa.

Värjäsin Jn hiukset.
Sekoitin aineen tuubista B nokkapulloon A ja ravistin, puristin vaaleaa ainetta hänen vielä vaaleammille takkupötköilleen, ja hän kertoi tytöstä joka oli tehnyt saman aiemmin, mutta tehnyt tämän ja tämän eri lailla ja näin se tyttö teki ja näin, ja se tyttö toimi kyllä tällä lailla, ja minusta tuntui että kuka tahansa muu olisi suuttunut tai tullut mustasukkaiseksi, mutta minä värjäsin kahta suuremmalla innolla, katsos kun minä teenkin sen näin, ja tekikö se tyttö tällä tavalla, ja teinhän minä tämänkin ihan eri lailla, enkö!
Ja minä nauroin ja väriainetta roiskui lattialle, mutta se lähti helposti irti.

Ja me kuuntelimme ihan hullua musiikkia ja J toi minulle ihan hulluja asioita suoraan Portugalin auringon porottavasta kuumuudesta, sellaisenkin topin joka loistaa UV-valossa tietyistä kohdista.
Etenkin siitä missä on sellainen hieno kalan kuva, Jllä on samanvärinen paita jossa on sama kuva.
Nyt me ollaan niinkuin match, sanon ja J iskee silmää. Ja me pelasimme erän shakkia ja hetken luulin jo voittavani.

Bussimatkalla takaisin kaupungille minua alkaa väsyttää ja tajuan etten olekaan syönyt oikeastaan mitään koko päivänä, me suunnittelemme reissuja metsään ja J sanoo että sitä huvittaisi tänään katsoa leffaa mutta minuapa ei, ja sitten hän soittaa jollekin ystävälleen ja houkuttelee tämän katsomaan elokuvia.
Kampista etsimme puista tappia hänen huulikoruunsa.
Ja Rautatientorilta.
Liike on jo kiinni. Piippukauppakin on myynyt minun piippuni.

Kampista ostamme kiireessä jäätelöä.
"Otetaaks tollanen niinkun tolla" ja ajattelin itse juuri samaa, "Vaniljajäätelöllä" sanon, "ja suklaa" J lisää. "Ja laitetaan siihen turkinpippureita" sanon, "Ja suklaapaloja!" J lisää.
Ja jäätelökojun mies nauraa, J sanoo että smurffi kun sanomme jotakin yhtä aikaa ja minun pitäisi olla hiljaa mutten voi, ja jäätelömies nauraa lisää. Kilauttelen taskunpohjani kolikot Jn lompakkoon ja puhumme hölmöjä ja jäätelömies pursottaa annokseemme vielä kastiketta, jota siihen ei oikeasti kuulu, ihan vain siksi kun olemme niin kivoja, ja saamme punaisen ja sinisen lusikan, minä sanon että J ottaisi sinisen ja hän sanoo jo maistaneensa ja minä huudan spontaanisti että SINÄ RUOJA ja jäätelömies nauraa jälleen.

Ulkopuolella tuttu ihana tyttö E kaartelee luoksemme kuin kondorikotka, perässä seuraa J, he liikkuvat usein yhdessä, ja ilmeisesti kaikki tunnemme toisemme, minä ainakin ja minun Jni myös. Juttu luistaa ristiin rastiin ja hetken puhun Elle ja hetken minun Jlleni ja sitten toiselle Jlle ja sitten puhumme kaikki päällekäin ja sitten kaikki yhdessä, suunnittelemme yhteisiä retkiä ja J kertoo ajastaan Portugalissa ja E kertoo siitä miten he ovat kohta menossa katsomaan leffaa ja minä haluan ehdottomasti nähdä Toy Story 3:n!
Tuntuu ihanalta seistä siinä ulkona, kiireiset ihmiset viuhtovat ohi ja tuntuvat kylmiltä, minä löysin maasta huivin ja ajattelin pitää sen. Me olemme kaikki aika hauskoja ja värikkäitä ja nauramme ja puhumme kovaan ääneen ja tiemme erotessakin tuntuu vielä lämpimältä.

Ja Rautatientorin Makuunissa on sellainen rennon oloinen mies, jolta J pyytää elokuvasuositteluja, aluksi se suosittelee peruselokuvia.
Kohta sillä on kädessään Woodstock-leffa ja se iskee silmää. J iskee takaisin.
Keskinäistä ymmärrystä.

J raahaa minua Kamppiin, vaikken aio lähteä niille, mutta ajattelin että voisin kuitenkin kiertää Kampin kautta.
K-marketissa jumitumme pitkäksi aikaa kuivattujen hedelmien osastolle. J ostaa pussiinsa jugurttirusinoita, suklaaparapähkinöitä, jogurttimyslipalleroita, jogurttilakritsia, sourcream and onion-cashewpähkinöitä, wienermanteleita, jogurttipäällysteisiä omenakanelipalleroita, cappuccinopalloja, kaikkea mahdollisimman hyvää, ja minä ostan samanlaisen pussin ja se lysti maksaa ihan kamalasti mutta minulla on rahaa, vaikka olen tänään ostanutkin jo housut (sellaiset batiikkivärjätyt seilorihousut) ja paidan (siinä on sienten kuvia) ja 12 millimetrin venytyskorvakorun ja läkeroleja ja battery strippediä ja pepsi maxia ja taatusti vielä jotakin.

J katoaa bussiin ja tajuan katsoa kelloa.
Ohoh.
Miten aika hänen seurassaan vierähtääkään. Jälleen kuusi tuntia silkkaa riemua ja yhdessäolon iloa ja sitä että saa vain olla ja touhuta ja touhumme ovat niin samanlaisia. Ja yhteisiä tuttuja ja reissuja ja sellaista aika normaalia puhetta. Normaalia oloa. Vaikkemme ole kummatkaan aikapäiviin normaalia nähneetkään.
Bussipysäkillä kaivelemme vyölaukkujamme täysin samoissa asennoissa. Vasen käsi johonkin takataskun puolelle, yhden niistä.
On niin rentoa, kun voin kantaa hänen tavaroitaan repussani.

Kotona saan tekstiviestin henkilöltä, jota en kunnolla tunne, mutta jonka kanssa olen jauhanut ummet ja lammet kaikesta.
Hänellä oli paha olla, lohdutin. Tuntui lämpimältä, kun sain kiitoksen sanoja. Että olen tosiystävä, sellainen jonka se haluaisi. "Oletko sä oikeasti noin hyvä?"
Ja sitten se sanoi että sweet dreams lil' fox, ja sydämeni suli.

Ananakset eivät kasva puussa

"Ootpa sä kevyt" se toteaa, kun jalkani irtautuvat Rautatientorin pinnasta, se tuoksuu hyvältä ja hymyilee punaviinilasillisen jälkeen onnellisena.
"Niinhän ne keijut ovat" sanoo sen ystävä, värisen pelkästä innosta ja suuntaamme kaikki yhdessä metroa kohden, jalassani kilisee tuttu kulkunen.

Viikonlopun aikana olen tanssinut yhteensä 15 tuntia, vähintään.
Aamubussissa kaikkien silmät roikkuvat väsyneinä (paitsi Tn silmät). Sain siltä tänään sellaisen uskomattoman lahjan, etten uskalla edes avata sitä pientä kääröä.

Ne kasvavat maassa.

VASTAUKSIA

Ihmiset, ihanaa kun kysyitte miult kaikkee, sain vähän ideoita että mistä tänne voi postailla, tai siis jos en aina jaksa vaikka kertoa että miul on kivaa, mitäteillekuuluu.
Vastailen nyt joihinki (ja saa kysyy lissää, se ois ihanaa! Ja toivomuspostauksia joo!)


Paras takana oleva vuosi? 
Lapsuusvuodet. Ne oli aina parasta aikaa kuitenkin, miten vuosi pystyi kestämään niin pitkään. En minä mittään tiettyä vuotta ehkä osaa määritellä, mutta joskus silloin kun minä olin viiden tai kuuden, silloin oli siisteintä. Hyppiä pomppulinnassa (Puuhamaan kuplalinnat tuntuivat kovin isoilta), silittää pieniä kilejä, leikkiä tunteja putkeen pehmoleluilla, itkeä sitä kun en koskaan saakaan koiraa kun se ei tapahdu nyt. Pelätä sitä että sängyn alla asuu mörkö. Suuttua siitä, kun naapurinpoika sanoo ettei miun poni osaa lentää kun sillä ei ole siipiä.
Viime vuosi oli kanssa sinänsä aika kiva, melko käänteentekevä. Sillain, että löysin itseni, ehkä, tai sit hukkasin entistä tarkemmin.
Vaikea sanoa, vuodet muuttaa minua, vuosi vuodelta erilainen, ja eihän miussa ole edes yhtään samaa solua kuin seitsemän vuotta sitten! Voinko minä oikeesti olla sama ihminenkään..

Suurimmat ilot kun pystyt nauttimaan elämästä? 
Eiks miun blogit oo näitä täynnä!
Se, että pystyn tanssimaan tunteja putkeen. Se, että saan hymyn jonkun huulille, saan jonkun katsomaan minua silmiin ratikassa, saan jonkun ajattelemaan. Se, että saan olla ystävien seurassa, se että voin olla oma itseni ja ihan riittävä.
Suurinta iloa tuottaa nimenomaan se, kun saan jonkun hyvälle tuulelle miun olemisella. Se on ehkä tärkeintä, siltä tuntuisi. Tilanne, kun näen hymyt ystävien kasvoilla, kun onnistun jälleen yllättämään heidät. Tai vielä parempi, hymyn vieraan kasvoilla.
Uusiin ihmisiin tutustuminen on myös mitä parhainta. Uusiin paikkoihin meneminen, uusien asioiden löytäminen ja opettelu. Itsensä haastaminen ja yllättäminen. Spontaanius!
Suurimmat ilot tulee pienimmistä asioista.


Suurimmat motivaation aiheet, jotka pitävät sinut terveessä elämässä?
Öh..
 Se, että jaksan. Se, että miun jaksamisella on merkitystä muiden elämään. Se, että haluan kasvaa aikuiseksi, omistaa oman kämpän ja tehdä omia valintoja, elää omaa elämääni, ilman että kenenkään tarvitsee vahtia. Se, että saan olla oma itseni, ja oppisin vielä joskus pitämään sitä henkilöä kauniina.
Erilaiset ihanat tapahtumat, joissa voin unohtaa sen, että oikeasti voin toisinaan olla aika rikkikin. Kun saa luvan kanssa olla iloinen, huolehtimatta siitä, miltä näyttää.
Se, että miusta ihmiset näyttää paremmilta, kun ne voi sisäisesti hyvin. Sisäiseen hyvinvointiin pyrkiminen tuntuu tärkeältä.
Se, etten jaksa enää olla sairas ja kuunnella sitä puolta itsestäni. Että välillä pelkään, että  kehoni pettää. Haluan olla sille lempeä, suhtautua siihen niinkuin kaikkeen muuhun, lempeydellä ja anteeksiannolla, hymyillen, nauraen, ei niin vakavasti välttämättä.
Antaa asioiden olla ja katsoa mitä tulee.
Minä oon aina halunnut olla kuin kaikki muutkin, en välttämättä enää kauheasti, mutta toisinaan se voisi olla ihan kivaa, tietyiltä osa-alueilta elämästä etenkin.


Kerro siun taide-elämästä! Mitä taidetta teet ja mistä tykkäät. 
Minä teen melkeen mitä vaan, minkä voi luokitella taiteeksi. Oikeastaan minä kuvailen usein, että miun elämä on taidetta, oon aika pitkälle sitä mieltä että niin se menee. Mitä tahansa teenkin, se muuntuu taiteeksi, tai taide muuntuu siksi, tai jotakin!
Mut noin yleensä ottaen minä piirrän ja maalaan, paljon ja aina ja kaikkialla. Ja kirjoitan, kuten olette ehkä huomanneet.
Nykyään myös kehollinen ilmaisu on tullut tärkeämmäksi. Tanssi ja liike ja improvisaatio, teatteri ja larppaus, näytteleminen.
Minä kans sisustan paikkoja ja valokuvaan, stailaan ihmisiä ja voi meikkitaiteilu on niin siistiä, vaikken itse ennää meikkiä oikein käytäkään (tänään miulla oli ripsiväriä ja tuntui tosi hassulta).
Ja installaatiot on hienoja, me ollaan koulussa edelleen tekemässä sellaista yhden tytön kanssa, siihen tulee vessan lavuaari ja yksi video joka me kuvattiin.
Minä tykkään monenmoisesta taiteesta. Vaik oikeasti en edes seuraa mitään suuria taiteilijoita, vaan lähinnä sellaisia elämäntapataiteilijoita. Paljon kavereita. Ja osaa ihailen muuten vain.
Ainoa taide, mitä en voi sietää, on : ___. En keksikään. Onkohan semmoista.

Miksi et ole vegaani? Voisitko olla? 
Minä oon aika pitkälti vegaani. Ainoa, mitä käytän, ovat maitotuotteet, toisinaan myös kananmuna. Maidosta luopuminen on kyllä helppoa, vegaaninen juusto on AH taivaallista, alpro soya maistuu paremmalta kuin mikään maito, vegaaninen jäätelö mmmh. En oikein tiedä, miksen jaksa lopullisesti siirtyä vegaaniksi. En kuitenkaan osta itselleni juuri koskaan mitään epävegaanista. En ole syönyt liivatteellisia karkkeja aikoihin. Oikeastaan miun periaate on lähinnä se, et kunhan en itse ostamalla tue eläinkunnan tuotteiden käyttöä, niin mää voin esimerkiks syödä karkin jos joku kaveri tarjoaa (ja jos miun pää antaa myöten).
Mut lihatuotteisiin en silti koskis. Tuntuu vaan tosi ällöltä.
Mut kun minä vain tykkään Levi-nimisestä margariinista, siinä on kyl maitoa. Ja kevytjäätelöstä, vegaanisia tuotteita ei kauheasti ole kevyinä.. Siis jotain jätskejä.
Hm, voisinhanm minä olla. Oikeastaan oon aika viimeisessä vaiheessa siirtymässä, aika näyttää siirrynkö kuitenkaan. Ei tunnu sillä tavalla kauhean merkittävältä tällähetkellä.

Mitä ajattelet muiden ihmisten finneistä? 
Riippuu finneistä ja ihmisistä, toisille ne sopii, oi! Toiset on niin suloisia.
Semmoiset puhkeamaisillaan olevat pelottavat on vähän ärsyttäviä muidenkin naamoilla, mutta ei ne minua häiritse silti kamalasti. Oikeastaan ne tuo kaikki ihmiset vähän lähemmäs maantasoa. Tyyliin:
Kuvitelkaa, Tarja Halonenkin käy vessassa!

Ketä ihailet?


Vahvoja naisia kuten: Frida Kahlo, Pikku Myy, Mariska.
Omaperäisiä naisia.
Arjen löytöretkeilijöitä, kuten Meiju Niskalaa ja Keri Smithiä. Näin Meijun muuten tänään, se pyöräili miun bussin ohi ja sillä oli keltainen kypärä jossa oli lelueläimiä kiinni.