Rah, mua on syötetty täällä vähän liiankin kanssa, mutta kävin vaa'alla ja huomasin etten olekaan lihonut! Miten tämä on mahdollista, mietin vain. Toisaalta tosi iloinen olo, toisaalta ahdistaa ahdistaa ahhdiiistaaaaaa kuten aina!

Miksi mä lasken kalorit aina suurpiirteisesti? Mä liioittelen, huijaan itseäni. "jätski 200 kaloria" vaikka tiedän että EI SE OLE EI EI EI sillä se on 140 kaloria sadalta grammalta ja otan sitä alle sata grammaa tiedän sen mutta uskottelen itselleni jotakin muuta.
Suurpiirteisesti laskettuna olen syönyt tänään 600 kaloria. Vaikka oikeasti se on paljon paljon vähemmän. Ruuaksi kananuija (joista en pidä enkä siksi vaivaudu niistä sitä lihaa edes kauheasti kaapimaan), välissä kevytjäätelöä, nyt vähän munakasta miksi söin sen munakkaan eihän minun pitänyt! minun piti olla syömättä!

AAAAAAAA haluan tämän jo loppuvan! Haluan elää kuin ennenkin, toisaalta en, en halua tulla kotiin ja sanoa hei mitä ruokaa, mennä ruokapöytään ja ahmia itseäni täyteen. Mutta toisaalta haluan, koska välissä on ihana ihana ihana koulupäivä, jolloin kukaan ei vahdi syömisiä!

Kauheaa, kun päässä pyörii vain kalorikalorikalori, itsesyytökset, paha paha paha tuhma tuhma tee jotain tälle ja sille! Nyt kaduttaa, miksi söin sen munakkaan miksi miksi miksi olisin voinut niin helposti tönäistä sen roskikseen, miksen tehnyt niin miksen! Miksi minun piti AHMIA se sisuksiini, miksi! Vatsa on kamalan täyden tuntuinen.

Miksi mulla täytyy olla tämä häiriö, miksi! Mun elämässä on, tai oli, muutakin. Nyt tämä hallitsee mun jokapäiväistä elämää, mä en halua elää tälle, mä haluan ELÄÄ kuten tavalliset ihmiset, olematta silti tavallinen, koska tiedän etten ole.

Tuntuu että tämä kaikki määrittää ja rajaa mua. Olet tätä, joten et voi olla muuta. Koska olet näin, et voi olla noin. Koska sulla on syömishäiriö, et voi olla itsevarma. Mä en ole itsevarma muutenkaan! Päivät kituutan läpi, sillä tiedolla että huomenna saan ruokaa taas, illat on kauheita. Mietin vain että huomenna, huomenna saan ruokaa. Jaksa tämä ilta jaksa, voi olisipa jo huominen ja saisin pastaa, voi olisipa voi miksei ole! Piirrän käppyrässä sohvalla ja katson televisiota ja uppoan siihen omaan kauniiseen maailmaani, jossa kaikki on hyvin, mutta joka samalla on täynnä häiriöitä ja utopioita.

Ja kuitenkaan lopuksi ei ole kyse ruuasta tai siitä etten ole tarpeeksi laiha, tiedän ettei mun tarvitse eikä siinä ole järkeä, ei tämä ole looginen sairaus, tiedän. Tiedän että olin ennen iloisempi, jaksoin nauraa muiden kanssa ja olla välittämättä. Ennen mulle sanottiin että ompa kivat vaatteet ja kivat silmät. Mun ei tarvitse olla laiha, kunhan olisin edes hoikka. Olisi kavereita, niinkuin koulun alussa. Sain kavereita joka päivä. Olin sosiaalinen ja puhuin kaikille ja tein asioita ja menin vain mukana ja en välittänyt ja olin oma itseni ja hauska ja sain muut hymyilemään ja olin aina menossa.
Mutta mitä nyt, nyt mä olen vain runko. Mä hymyilen, mutta mun kasvoille nouseekin vain luurangon irvistys, ryppyjä kurttuja. Mä yritän tehdä ja mennä mutta huolehdin liikaa, en jaksa en viitsi en välitä enää. Sattuu istua sattuu seistä sattuu sattuu sattuu.

Otin tänään kamalia kuvia, ei niissä oleva henkilö näytä minulta, vaan riutuneelta riutuneelta kuolleelta, eikä sillä henkilöllä ole rintojakaan, ei niitä rintoja joista sanottiin että onpa suuret ja hienot. Niissä kuvissa oleva henkilö on surullinen, hauras, mutta käyttää minun vaatteita, jotka ovat sille liian isoja, roikkuvia. Sillä henkilöllä on minun hiukseni ja ehkä silmäni, tosin ne näyttävät sen päällä kauheilta, huolehtimattomilta, väsyneiltä, kuolleilta, kituvilta. Se henkilö ei hymyile kuvissa, se yrittää mutta sillä on rumat huulet ja kylmät sormet. Sen iho kasvaa nukkaa ja se näyttää nälkiintyneeltä. En se ole minä.

... Mutta miltä MINÄ sitten näytän, miltä näyttää se MINÄ joka asuu täällä tämän rungon sisällä, minkä näköinen se on?
en minä tiedä enää.
Se on näyttänyt niin erilaiselta. Se kerää itselleen identiteettejä, se on kuin kameleontti ja välillä aina eri mieltä itsestään ja ulkonäöstään ja lajistaan.
Tällä hetkellä en saa millään mieleeni kuvaa siitä sisäisestä minästä. Ehkä se on kadonnut, lähtenyt lomalle. Hukkunut masennuksen alle, anoreksia on syrjäyttänyt sen ja esittää sitä kolhoine hymyineen ja silmäkuoppineen.
Sen minä tiedän että minulla on kauniit silmät. Mutta anoreksia on vienyt ne.

Ja ne minä haluan siltä takaisin.