Kuvia ja selitystä

Kyllä, tässä kuvassa olen itse minä. Sanokaa mitä sanotte.


Tsiisus, käväisin vaa'alla ja tulin siihen tulokseen että joko se vaaka on rikki, tai sitten meidän talossa vallitsee jokin kummallinen painovoimakenttä, joka laihduttaa suurten seinien läheisyydessä.
Nimittäin ei ole mitenkään mahdollista, että seinän lähellä painan 35.6 kiloa (painavat vaatteet päällä! mainostan! koska nämä vaatteet on oikeasti painavat, tällainenkin villapaitasysteemi) ja kun siirrän vaa'an keskilattialle niin hupsis tuo näyttääkin 36.4 kiloa. Vaikka mitä väliä sillä on, loppujenlopuksi. Epäonnistuja mikä epäonnistuja.

Söin tänään kinkkukiusausta, Läkerol Split!-karkkeja (sokerittomia, tietysti. aivan sairaan hyviä, pussissa karkkeja vain 30g ja pussillisessa oli kaloreita laskelmieni mukaan 43.. laittoman hyviä o llakseen niinkin kalorittomia. tai sitten olen vain turtunut tähän ikuiseen karkittomuuteen, joka alkoi viidennellä luokalla. Herran jestas, onko siitä .. viisi vuotta? kohta? kenties??) ja .. TORTELLINEJA. Piiskasin itseäni jokaisen suupalan kohdalla, miksi miksi miksi, miksen vienyt niitä alakertaan ja haudannut roskikseen purkkien ja papereiden alle, miksi minun piti siinä äidin, isän, siskon, veljen ja siskon kaverin silmien alla ahtaa niitä itseeni?

Painostavaa, kun täällä on vieraita katsomassa kuinka syön. Voin tuntea niiden pistävät katseet, kun ne vilkuilee mun lautasta. "paljonko se syö, noin vähän AI NOIN PALJON??".
Ja olin kaikenlisäksi luvannut itselleni, että syön tänään vain sen saatanan kinkkukiusauksen ja ehkä jotain sokerittomia pastilleja. Vitun tortellinit.

Haluan vain palata normaaliin koulurytmiin. Tulla kotiin viideksi, tehdä Pirkka pastaa (nam!), syödä sitä 100g eli about 100 kcal, möllöttää. En mä jaksa tällaista helkkarin lomailua, vierailuja ja juhlaruokia!
Enkä mä jaksa sitäkään, kun äiti varasi seuraavalle lomalle risteilyn Ruotsiin. Aluksi innostuin, jee kerrankin jotain kivaa! Kunnes tajusin sen taka-ajatukset. Ruokailu. Saatana, sehän voi vahtia jokaista murustakin jonka tungen itseeni. Laivalla on tietysti pakko syödä aamupala, välipalat ja etenkin päiväruoka ja buffetlounas.. Eli 934875948764897689576897 kaloria yhdessä illassa. Ja Ruotsissa mennään siihen fiineimpään ravintolaan, tai ainakin siihen josta saa lihottavimmat ruuat.
Taidan yrittää opetella syömään salaattia.

Salaatti on kamalaa, hirveintä mitä tiedän, mutta silti haluaisin vegeksi. Salaatti on p-a-h-a-a, mautonta, tekstuuritonta ja liukasta ja ritisevää. En voi sietää, mut kai se on sitten pakko.

Yöllä sain inspiraationpuuskan, keksin mistä kirjoitan seuraavan novellini. Luin sen joululahjakirjani loppuun, kirjoitin pitkät pätkät muistiinpanoja lahjavihkooni. Luin myös vanhan päiväkirjani ja tämän joulukuun Nemin, toiseen kertaan, läpi. Tekstasin eräälle tyypille joka ei voisi mua vähemmän kiinnostaa, sillä herra luulee olevansa niin tärkeä ja niin kaikkien huulilla ja mielissä, se luulee olevansa maailman napa ja se luulee että kaikkia kiinnostaa, etenkin mua. Mut ei kiinnosta.
Mutta mä keksin vihdoin mistä kirjoitan.
Ja se idea ei, ihme kyllä, ollut huono, vähäpätöinen tai tyhmä, Ehkä isolla eellä. En nyt enempää kerro, koska kuitenkin tulen toisiin ajatuksiin koko paskan kanssa.

Tänään on ollut ihmeen hyvä päivä. Ahdisti toki, tietysti, ainahan mua, ja olen alkanut miettiä et mitä jos pohjimmainen syy tähän ei olekaan syömishäiriö, vaan mulla on joku.. masennus, ahdistyshäiriö tai joku todellisuudenkuvan vääristymä. Ne kyllä tukisi näitä muita oireita, päätöksenteon vaikeutta, ahdistuskohtauksia, masentuneisuutta.. Viiltelyä.

Lupaan postata tänne joku kerta oikein kunnon elämänkertomukseni. Vaikka tuskin se ketään kiinnostaa, mutta sitten oltaisiin samalla viivalla, tai siis.. ehkä?










Ja vielä kaksi järkyttävää kuvaa musta itsestäni. Olen säälittävä kun otan tällaisia kuvia, voi TIEDÄN, anteeksi, olen sitä pahoillani.

Ylemmässä kuvassa ei näy rintalastaa, oikeasti se näkyy enemmän. Tai sitten vain kuvittelen? ei, kyllä se näkyy.