Kauhea olo.
Eilinen ilta meni taas itkiessä. Käpertyneenä peiton alle, lakana kyynelistä märkänä. Miksi jokainen joulu menee aina samalla kaavalla.
Äiti pakotti taas syömään enemmän kun mitä mun piti. Mistä siis seurasi kamala morkkis, itsesyytökset. Järkyttävä olo. Mutta samalla jotenkin niin terve ja voimakas. Vaikka heitinkin karjalanpiirakan roskikseen, äiti sanoi että se piti syödä, menin siis salaa keittiöön ja muka söin sen, otin haukun ja kippasin loput roskikseen. Peitin muilla roskilla, eihän kukaan vain nyt voi arvata etten oikeasti syönyt sitä.
Mutta siitä yhdestä haukusta tuli kamala himo, kaadoin tilkan maitoa kupin pohjalle ja päälle o'boyta, kamalan paljon. Kaadoin loput viemäriin, mutta kauhoin sitä suklaanmakuista juomaa sieltä aivan liikaakin.
Koko päivän ahdisti, masensi.
Sain mä jotain kivaakin, lahjoja: kameraani salaman, yöpuvun, saunatakin ja erään kauan toivomani kirjan. Oon lukenut siitä jo puolet, aivan mahtava <3
Mutta joo, eipä siitä koko ilta sitten parantunutkaan. Äiti tuli ja sanoi että mä joudun klinikalle taas. Siitä sitten aivoni kuin taantuivat takaisin niihin aikoihin kun siellä klinellä juostiin, tuli kamalan sairas olo ja vain itkin ja itkin ja itkin. Äiti tuli siihen istumaan, halusin jutella sen kanssa mutten saanut sanoja suustani. Halusin kertoa että äiti, ei tämä ole sitä samaa, tämä on masennusta, äiti voiko minua masentaa, äiti mikset auta. Mutta sitten pikkuveli tuli siihen, äiti leikki sen kanssa. jätin ne istumaan mun sängylle, kiipesin yläkertaan ja käperryin äidin ja isän sänkyyn, halasin polviani ja katselin niiden ikkunassa apaattisena loistavaa joulutähteä. Ja mulla oli niin sairas olo, ja se tähti teki sen vielä sairaammaksi. Se tavallaan muistutti että elämä on yhtä kauheaa kulissia.
Pillitin äidin lakanat märiksi.
Kohta menin omaan sänkyyni, itkemään sen lakanat märiksi. Päätä särki ja nenä meni tukkoon. Äiti tuli silittämään mun hiuksia, sanoi että halusi jutella, mä sanoin että mä halusin että se kuuntelisi. Se sanoi että se kuuntelee, mä sanoin ettei siltä vaikuta. Sitten käänsin päätä, se silitti mun hiuksia hetken ja sanoi että mennään huomenna vaikka lenkille yhdessä. Mutta en mä sille tänään enää halua kertoa, ei ole sama olo, enkä mä halua aloittaa sitä niin.. awkwardisti. "Äiti, muistatkos eilen kun itketti" en mä halua sille noin sanoa!
Kamala, kamala, kamala olo. Itkin varmaan tuntikausia, unessakin. En saanut unta, rukoilin Äiti Maata, halusin kuolla. Toivoin että pystyisin vain lopettamaan hengittämisen, kokeilin mutten pystynyt kauaa. Laskin jo lääkekaapin sisältöä, parit migreenilääkkeet ja se olisi siinä. Mietin, kuinka paljon sattuisi ampua ohimosta sisään. Tulin siihen tulokseen ettei varmaan kauheasti, tai ainakaan kauhean kauaa, mikäli se onnistuisi.. Kauheita ajatuksia.
Vaivuin johonkin epätoivoiseen uneen, eikä olo ole kamalasti parantunut tänäänkään. Käytiin mummilla syömässä jouluruokaa, veljellä oli joku rooliasu ja siskolla sen uusi nukke mukana, mulla vain se kirja jota olin kauan toivonut. Koko vierailun ajan vain puhuttiin mun siskon uudesta tyylistä ja sen joululahjoista. Mä en olisi halunnut syödä raakaa makaronilaatikkoa enkä pipareita enkä lihaa, mutta pakotettiin. Otin vähän ja nyt on kamalan täysi ja huono olo. Petin itseni, toista ruokaa en tänään syö.
Masentaa. Kai se näkyy uloskin päin, en mä jaksa mitään. Mä en jaksa hymyillä, en puhua, tai mitään, vaikka välillä tekisi mieli. Mä jaksan vain lukea sitä kirjaa, olla, yksin. Mun hiukset on rumasti ja naama meikkaamaton, koska mitä väliä millään olisi.

Mua pelottaa nämä ajatukset, mä haluan ne pois. Mä tahdon lisää itsevarmuutta, mä tarvitsen sitä, selviytyäkseni tästä. Koska juuri nyt tuntuu ettei millään ole väliä, ja se on kamalaa.

Ja pahoittelen tätä kamalaa angstia mutta... oli vain pakko.