Aloin miettiä tunteita. Tunnenko minä vieläkään mitään? Iloa, surua? Aitoa tunnetta?
En minä tiedä. Tuntuuko mikään vieläkään oikealta, sitäkään en tiedä. Mutta parempi kai elää elämää täysillä, vaikken tuntisikaan mitään. Vaikka minulla on kuinka hauskaa ulkoisesti, on sisältä vielä jokseenkin tyhjä olo. Toisinaan koen onnen tunteita, toisinaan surua, mutten muista milloin viimeksi olisin itkenyt lohduttomasti tai raapinut ihoani saadakseni endorfiinit laukkaamaan.

Makaan S:n kanssa nurmella yöllä, pää hänen sylissään, nurmi on kosteaa ja vieressä mölyää lukiolaislauma, maahan on jäänyt laukkuja, takkeja, pulloja. Me katselemme taivasta. S kertoo kuinka häntä pelottaa, kuinka hänestä tuntuu tyhjältä. Nousen järkyttyneenä, oikeastiko, ja kyllä, hän sanoo, nyökkää, silmissä hämmennys, ja minä halaan häntä ja sanon että kukaan ei koskaan ole ymmärtänyt minua eikä kukaan tunne tätä samaa tunnetta, me tunnemme kaiken samalla tavalla, katsomme lapsuusvideoita ja mietimme keitä nuo ovat, tunnemme leijailevamme jossakin muualla ja palaavamme välillä maan pinnalle.

Sillä hetkellä on hyvä leijailla jossakin muualla, olemme oman kuplamme sisällä eikä sen kuplan sisälle pääse kukaan muu, ilta hämärtyy ja kohta en näe S:n kasvojakaan enää, mutta kuulen hänen puheensa ja vastaan hänelle rauhoittavasti vaikka maa tuntuu kylmältä ja silmien tekee mieli painua umpeen, kävelemme bussiasemalle ja tönimme ja kiusaamme toisiamme, me teimme niin heti tavattuamme ja se on aina tuntunut hyvältä, tiedän ettei minun tarvitse loukkaantua, se on lähinnä veljellistä ja huolenpitoa.

Seuraavana päivänä menen kivojen tyyppien kanssa ulos, matkaamme tarttuu koko ajan muita, syön pitkästä aikaa ulkona, Vegemestassa, vieressä istuu kasvissyöjiä jotka katselevat meitä hauskasti ja minä katselen takaisin, M pummii heiltä tupakkaa ja saa tupakanlehden, se ei tiedä pitäisikö sitä vetää henkeen vaiko miten, minä nauran ja tilaan lempeän lupauksen, 4,50, liian hyvää vaikka soijapihvi näyttääkin neliönmuotoiselta lapaselta leivän ja salaatin välissä.

Rautikselta sörkkään, sörkästä pasilaan, pasilasta eläintarhan kentän viereiseen skeittipuistoon, istumme metsässä. Pojat skeittaavat, minä katselen pimeässä illassa katulamppujen valoa, liikennevalojen punaista, tajuan taas paljon asioita, hymyilen ja katson eteeni, M purskauttaa mehua maahan ja alamme jokainen nauraa omaa persoonallista nauruamme, joka sopii vain tähän tilanteeseen, menemme kaverini kanssa skeittipuiston laatoille hyppimään ja kuvittelemme että ne muuttuvat jokaisella askeleella sinisiksi, kiidämme puiston halki ja päädymme istumaan ruoholle ja maahan ja kuuntelemme musiikkia, huomaamme olevamme kiekonheittopaikalla ja minä tanssin ympyrää sen keskellä ja käteni tuntuvat kevyiltä ja leijailevilta ja niillä voi piirtää kuvioita, taivaalla näkyy mies joka ratsastaa sudella ja sillä on loistava sirppi kädessään, makaamme maassa ja yhtäkkiä muistan että pitää lähteä, kävelemme pasilan asemalle ja tajuan miltä peukalonkynteni alla tuntuu, pistelevältä, hauskalta, kädet sydämenmuotoisessa kuviossa ja peukaloita hangaten.

Huomaan laulelevani astuessani junaan, leimaan lippuni, olen vainoharhainen ja leimaan seutulipun, istun paikalleni ja tunnen kuinka kaikki tuijottavat minua, aluksi välitän ja lopuksi en, vedän keijuhupun päähäni, tulen kotiin ja syön iltapalan ja aivan liikaa suklaata, teen saman seuraavana päivänä ja sitten vielä uudestaan ja sitten tänäänkin, tänään tuli niin huono olo että menin jo vessaan ja katselin vettä pöntön pohjalla, en halua takaisin siihen kierteeseen en en en en, mutta entä jos tämän kerran, koska tällä kertaa meni yli, aivan liian yli, ja minä kumarrun valkoiseen ja toivon että jotakin tulisi ulos.

Lopetan ajoissa ja tulen järkiini.

Paino ei vieläkään ole yli neljääkymmentä, tavoite tällä hetkellä on neljäkymmentäkolme ja sekin on vielä alipainoa, mutta siihenkin on matkaa niin paljon että saisin syödä suklaata vieläkin lisää.

Onnekseni olen syönyt niin hyvin että äiti antaa minun jättää lounaan väliin koska söin suklaata, minä menen koneelle ja piirrän kasvokuvan naisesta ja kuuntelen musiikkia, sitten huomaankin jo makaavani sängyssä, suitsuke palaa vieressäni ja kaiuttimista kuuluu suden ulvontaa, väsyttää kamalasti ja nukahdan tunniksi, herään aina välillä ulvontaan ja metsän ääniin, on rauhallinen olo.

välillä välähtää ajatus, kuinka tämä on vain muovikuori elämän ympärillä, ehkä minä elän vain lääkkeiden voimalla.
Hetken välähtää ajatus miten ihana olisi kuolla nyt. En hävinnyt, minä voitin, tavallaan. Se ei olisi enää surullinen teini-itsemurha, jonka joku syömishäiriöinen teki. Se olisi taidetta.

Äiti menee kuuntelemaan Madonnaa perhetutuille, minä haluaisin mukaan mutta isä ei päästä koska olen kuulemma ollut niin paljon ulkona nyt iltaisin, sillä on omituiset kasvatusperiaatteet ja se vaihtelee sääntöjä aina mutta en minä välitä koska tämäkään ei tuntunut miltään, ehkä näin on tarkoitettu tai sitten tässä on joku idea, koska kaikessa on.

Mielenrauha.