Life

Sä olet niin sairaan söpö kuulen monelta, silmät tapittavat minun ruskeanvihreitä pallosilmiäni, varmaan sadat eri kasvot, sama lause jokaiselta, toisistaan riippumatta, MUTTA, päättyy jokainen lause, mutta oot vain niin liian laiha. Ja minä en uskalla edes sanoa että olisitte nähneet minut kuukausi tai pari sitten, minusta tuntuu kerrankin hyvältä, minulla on oikeus syödä illalla levyllinen suklaata ja aamupalaksi kavereiden kesken lähes kaksi kiloa karkkia, ja sama illalla, minulla on oikeus oikeus oikeus, ei kukaan pidä tästä kun en minä itsekään, minä pidän muodoista ja siitä että näytän naiselta, S tarttuu käsivarteeni ja kiertää sormensa sen ympärille, hyi mikä riuku, minua hävettää kamalasti ja tajuan itsekin miten ruma pieni vauvankäteni on, näyttää siltä kuin puunrungosta törröttäisi aivan liian kapea oksa, pelkkä risu, sellainen joka katkeaa heti kun hiemankin paksumpi varis laskeutuu sen oksalle.

Istumme In ja isoseni kanssa iltaohjelmassa takarivillä, nostan haaremihousuilla peitetyt jalkani tuolille, painan pääni syliini ja kuuntelen, tajuan maailmaa yhtäkkiä, minä tajuan, olen erilainen ja minä saankin olla, minulla on omat ajatukseni ja saakin olla, minä tajuan elämän syviä arvoituksia ja mysteereitä. On hyvä olla, poikien välissä on turvallista, katson vuoroin Itä ja vuoroin isostani, miten tunnenkaan yhteenkuuluvuutta, samoin kuin S kun hän juoksee An kanssa pellolla, he kirmaavat kilpaa ja puut suhisevat heidän ohitseen, yhtäkkiä he hyppäävät ilmaan molemmat samaan aikaan kuin jalkoihin ammutut peurat, minä taputan ja nauran kippurassa ja putoan polvilleni maahan ja kierähdän selälleni ja katselen San:in kanssa taivasta ja nukahdamme yhdessä pellonreunaan heinäsirkkojen siritykseen, heräämme silloin kun heräämme jos heräämme.

Sielu lepää. Tuntuu hyvältä.
Rakastetulta.
Tärkeältä.

Tunnen sata ihmistä ja sata uutta ihmistä ja kaikki moikkaavat minulle ja kehuvat vaatteitani ja haaremihousuihini tulee reikä mutten välitä yhtään, makaan Sn kanssa sateen kastelemalla teltanlattialla ja puhumme smetanasta ja lihapullista, S piirtää kasvoihini permanent-tussilla ja minä nauran kippurassa keittiön lattialla, S pitelee käsiäni ja N kutittaa kylkiäni, suklaata suussa, minä nauran, suklaata piti jättää Jlle mutta me söimmekin sen itse, tuntuu hauskalta hauskalta hauskalta, kaupassakäynti on kivaa kun saa itse ostaa sitä mitä haluaa ja kaikilla on hyvä mieli ja minä syön karkkia ja kerron kaikille viiden vuoden karkkiselibaatistani.

Valvomme pitkälle yöhön ja kävelemme sateessa ja pimeydessä ja halaamme ventovieraita ja roope naksauttaa niskansa ja rystysensä ja minua naurattaa, livahdamme päätelttaan ja valtaamme lavan, leikimme kameran salamavalolla ja saamme aikaan jänniä efektejä, strobovalojen välkkeessä tutustun uusiin ihmisiin, hassua kun ei näe naamoja joille puhuu mutta minä tiedän että kaikki on hyvin, me seisomme ringissä ja hakkaamme jaloillamme rytmiä ja räppäämme siihen päälle, minä ja isoseni laulamme disneyn lauluja ja heilumme ylös ja alas ja ylös ja alas ja yövahdit valaisevat kasvojamme lampuilla.

Tutustun uusiin ihmisiin ja tunnen oloni kotoisaksi, tapaan tiettyjä ihmisiä ensimmäistä kertaa ja alan heti riehua heidän kanssaan, Sn kanssa otamme kuvitteellisen ninjataistelun ja kiipeämme ensiksi kivelle ja siitä hän kantaa minut käsivarsillaan kohti puuta, kiivetään puuhun oi jane, apinatar, tökkään Itä tuttavallisesti vatsaan ja olkapäälle ja hipelöin On hienoja rastoja, Mlle esittelen taitojani ja Pn syliin hyökkään ensitapaamisella, viihdyn poikien seurassa ja meillä on ihan omat juttumme, pojat hyväksyvät minut joukkoonsa, tuntevat olonsa kotoisaksi, no niin nyt noi tytöt lähti ollaan vihdoin näin jätkien kesken, sanoo S vaikka istun hänen vieressään puutarhakeinussa ja ötökät pörräävät pokeripöytämme ympärillä.

Kahdeksan päivää vilahtaa ohi hetkessä, vaikka ensiksi aika tuntuu matelevan ja haluaisin vain piirtää ja päästä poriin, tuntuu kuitenkin hyvältä, herään saunakuumasta ummehtuneesta haisevasta teltasta meikittä, naama rutussa, hiukset rasvaisina ja sekaisin, ensimmäinen mitä kuulen; vooooi kattokaa nyt miten suloinen, pojille on yllätys etten ole käyttänyt meikkiä pariin päivään, voi miten se saakaan oloni tuntumaan hyvältä vaikka aluksi pelottaa että pojat eivät suhtaudu minuun samoin, mutta tajuan ettei sillä ole mitään väliä, ei ulkokuori merkitse mitään, sen minä olen tajunnut vaikka kaikki eivät, kaikki eivät enää tunnu olevan kanssani samalla tasolla, minä olen jossakin syvemmällä tässä olemuksessa ja siellä on muutamia muitakin, minä en jaksa kuunnella enää ainaista ruikutusta ja valitusta, vaikka tarjoan auttavaa kättä eikä siihen tartuta, minua turhauttaa, miksei siihen tartuta, olenko minä liian korkealla vai muut liian syvällä, me elämme eri maailmoissa, miksei minua voi uskoa, minä olen käynyt läpi sen saman maailman ja nyt tunnen oloni oikein terveeksi.


Itkemme Sn kanssa yöllä käsi kädessä, me molemmat tajuamme jotain mitä kukaan muu ei sillä hetkellä voi ymmärtää.

Kiitokset kommentoijille, minustakin tuntuu että tämä alkaa olla sitä elämää jota olen halunnut ja jonka etsimiseen jo kerran turhauduin ja yritin helpompaa kautta, helpompaa kautta siihen loppuratkaisuun joka kaikilla on edessä, kuolemaan, mutta miksi, elämä on lahja ja siitä pitää kiittää, ei lahjaa anneta noin eteenpäin, ja miksi sen tekisin, tie on karikkoinen ja pitkä ja mutkikas ja täynnä kyyneleitä ja ruhjeita ja avohaavoja, mutta entä sitten jos siitä kaikesta pääsee yli, kun siitä pääsee, millainen olo sitten tulee. Ei se pakolla ole sen arvoista, mutta jos minun elämäni on pelkkää kärsimystä, niin siihen tottuu ja saan siitäkin iloa irti.

Koska lentäminen on asennekysymys.