Sattuu ja puristaa.
Mikään ei onnistu ja hirsimökin painavat seinät kaatuu päälle.
Liikaa karkkeja ja sipsejä ja lisää karkkeja ja ruokaa ja kaikkea kauheaa, ihan liikaa liikaa liikaa, mummi istuu tuolissa ja minä suorastaan tunnen hänen huolestuneisuutensa, tule tänne niin mä hieron mutta kun en minä tahdo kun ei se auta enkä minä halua liikkua mihinkään.
Ja sitten en muista paljon mitään.
Kidun lattialla ja yritän hengittää ja rauhoittua mutta ei onnistu, nyhdän matosta kuituja irti, kivoja pikku naruja, oikein värikkäitä, silmissä sumenee.
Miksi ne seroquelit piti jättää kotiin juuri tänään. Juuri tämän matkan ajaksi. Miksi minä luulin pärjääväni. Miksi oli mennyt niin hyvin.

Loikkaan äidin ja isän sänkyyn, pieni pimeä huone, selkä perimmäistä nurkkaa vasten.
Ees, taas, ees, taas.
Rauhoittaa.

Äiti tarjoaa opamaxia.
Anna kokonainen.
Liikaa.
Ei se anna.

Ees, taas, ees, taas.

Hengitä, ulos, sisään.
Kaikki on hyvin.
Mennyttä ei voi muuttaa.
Keskity.
Kaikki on hyvin.
Mene nukkumaan.
Mutta on niin kauan aikaa, mitä teen, minä vain syön, voi keksi jotain tekemistä keksi, miksen voi mennä ulos ja kävellä kauas kauas pois voi miksen voi miksei ole seroqueleja.

Ees, taas.

Sydän hakkaa tiuhaan.

Sisko on painellut mökin ovesta ulos veljen kanssa, niin se tekee usein, se ei kestä katsella, mummi lohduttaa äitiä, tunnen mummin huolen kaukaa asti, tunnen kuinka muut vaikenevat asiasta vaikka tiedän että he haluavat puhua.

Kohtaus ohi, rauhoitun tietäessäni että Anna-lehdessä on ristikko jonka voin täyttää, olen saada uuden kohtauksen kun lehteä ei löydykään, kiipeän jyrkät portaat yläkertaan, piirrän mustalla kynällä ristikkoon kirjaimia ja kuvioita ja eläinkuvia.
Ristikot ovat aina rauhoittaneet minua, niitä minä tein kaikilla osastoillakin.
Minä saan käyttää aivojani ja keskittyä muuhun kuin läskiin oloon ja ahdistukseen ja rullalle kiertyvään vatsaan ja hyllyviin reisiin.