Seikkailuja

Ensinnäkin, kun kerran kysyttiin, pituutta minulla on ihanat 158 senttimetriä, olen lyhyt kuin mikä mutta minusta se on ihan kivaa oikeastaan.

Tapahtuu outoja asioita.
Löydän itseni oudoista paikoista, kahdelta yöllä jostakin espoon perukoilta, osaston sulkemisaikaan vasta sörkästä, taiteiden yönä neljältä rutistumasta sohvan väliin.
Näitä asioita ei tapahdu mulle. Näitä tapahtuu kaikille muille.

Mulle kuuluu tapahtua vain sellaista että menen kouluun ja tulen kotiin ja syön, olen koneella, katson telkkaria ja nukahdan ja aina silloin tällöin olen kavereiden kanssa jossakin ja olemme hillittyjä ja istumme kahvilla.

Mutta nykyään minä tykkään olla impulsiivinen ja lähden extempore espooseen ja melkein poriin perjantaina ja taiteiden yönä en sovi mitään kenenkään kanssa, mutta silti ehdin hengata kaikkien kanssa ja tapaan myös tuttuja joita ei ollut tarkoitus ja joiden en edes tiennyt olevan kaupungissa, kaksi kaveriporukkaa yhdistyy ja hajaantuu kohta ja minä en tiedä minne mennä joten jään väliin hetkeksi yksin ja kännykät eivät toimi mutta minua ei pelota ollenkaan, miten voisikaan, ei helsingin yö niin kauhea ole, minä seison tuntemattomien kasvojen ja varjojen lomassa ja yritän soittaa, mitään pelottavaa ei tapahdu.

"sua etsii täällä joku poika" tekstiviesti puhelimen näytöllä, istun tutisevassa bussissa matkalla osastolta koululle, soitan lähettäjälle, mitä kerro heti kaikki, minkä näköinen poika, kuulemma joku vaalea. Sen on oltava S, minä tiesin sen heti, vain S keksii jotakin sellaista.
Ja se on S, sattumalta törmään häneen koulussa, mitä se täällä tekee, se on tullut espoosta asti mun kouluuni, ja meillä on hauskaa ja S on meillä yhteentoista asti illalla koska busseja ei mene hyvin, meillä on niin sekavia juttuja että hyvä mieli jää vielä pitkäksi aikaa.

Taiteiden yössä minulla on villasukat ja sandaalit ja yhtäkkiä huomaan käveleväni mutalammikossa.
Tutustun Oopperan kirpputorin jonossa johonkin tyttöön, vuotta vanhempaan, hänellä on ihana tyyli ja hän vaikuttaa hauskalta, yhtäkkiä hän kysyy jotain, huomaan että hänellä on sama lävistys kuin minulla, me puhumme jotakin ja tunnumme olevamme samalla aaltopituudella, pääsemme vaatteiden sekaan ja uppoudumme omiin maailmoihimme, hei kato mikä löytö tyttö huikkaa ja esittelee kahden euron paitaansa, voi että mikä löytö.

On itsevarma olo.
Ihmisistä minä olen kiinnostava. Ensimmäistä kertaa ikinä. Ihmiset puhuvat minulle. Minun ei tarvitse tehdä mitään, minun ei tarvitse keskeyttää toisten keskusteluja tai tuntea itseäni ulkopuoliseksi. Minä tunnen kaikki ja matkaan tarttuu koko ajan enemmän porukkaa, jotkut uusia tuttavuuksia ja toiset vähän vanhempia.

Kello tulee kaksitoista, en pääsekään kaverilleni yöksi, mutta onneksi on toinen paikka mietittynä, jossakin tässä ihan lähellä, seikkaillaan sinne bussilla. Ja niin teemme, odotamme bussia ja istumme maassa ja bussissa on ahdasta emmekä tiedä missä jäädä ja minne mennä mutta pimeällä kalliolla on väkeä ja sattumalta vielä juuri se porukka jota etsimme, liitymme siihen, suuntaamme A:n kotiin, reggaebileet, kaikki ovat pukeutuneet hipeiksi, on kiva olla ja mukava musiikki soi, käymme nukkumaan aamukuudelta kunhan ensin olemme syöneet ja vuoranneet talon lattian patjoilla ja varanneet omat paikkamme ja jutelleet niin pitkään kuin ikinä jaksamme, ihan ku jossain kommuunissa, joku sanoo aamulla kun heräämme, ja se on totta, ihmiset makaavat keskellä lattiaa pitkin poikin ja toistensa päällä omituisissa vaatteissa ja hiukset sotkussa, minä herään kissa-asennosta lattialta, lonkkaluuhun sattuu ja jalat puutuvat mutta tyyny oli hyvä ja sain nukuttua kaksi tuntia.

Mua pelottaa että mulla on bipolaarinen mielialahäiriö.
Tai sitten lääkkeet tehoaa vähän turhankin nopeasti.
Yhdessä vaiheessa olen ihan maassa, mikään ei kiinnosta, en käy missään, tekisi mieli vain maata sängyssä, en jaksa edes nähdä kavereita tai välittää mistään samalla tavalla, en jaksa lähteä edes kauppaan vaan kuljen vanhoissa vaatteissa eikä minua edes kiinnosta mitä päälleni heitän.
Ja toisessa hetkessä olen tällainen, keksin extempore lähteä poriin, keksin extempore lähteä kirpputorille, kun huomaan sen olevan suljettu niin lähdenkin extempore lapsuuteni kotiseuduille, käyn siellä kirjastossa ja kannan painavia kirjoja ja vaikken meinaa millään jaksaa niin teen sen silti koska halusin, ostelen kirpputorit tyhjiksi vaatteista ja minusta on hauska laittautua ja voisin olla koko ajan menossa ja ihmisten kanssa ja säätämässä ja koko ajan pitäisi olla sutinaa.

Elämä on kai ikuista tasapainon etsimistä, mä en tiedä mutta mä uskon.
Aivot käy ylikierroksilla ja kaksi tuntia unta yössä on juuri sopiva määrä tällaiseen sekopäiseen tekstiin.