Mä en enää uskalla lukea teidän blogeja kauheasti, siellä on sellaista juttua jolta yritän nyt suojella itseäni, sellaista kaikkea mitä viime vuonna tuli käsiteltyä näihin samoihin aikoihin, siellä on jotain sellaista mistä luulen osin kasvaneeni ulos, osin onnekseni ja osin harmikseni. Joten anteeksi kauheasti, tässä ei ole mitään henkilökohtaista, yritän vain suojella liikaakokenutta itseäni ja kehoani, ehkä se ansaitsee hetkisen lepoa, ehkä sillä on oikeus olla hetken aikaa sellainen kuin se on, ilman kauheaa kuritusta ja pakottamista ja ahtamista.

Ei siitä sitten enempää.

Viikonloppu on jälleen liian ihana. Rakastun elämään koko ajan uudestaan, kerta toisensa jälkeen. Perjantaina lähden kotoa kahden kassin kanssa, toisessa vaatteita ja hammaspesutarvikkeet, toisessa työkamat ja viitta. Lähden kaupungille, pyörin, en keksi tekemistä, törmään työkavereihini, he ovat kaikki minua paljon vanhempia, tai ainakin luulen, mutta kahteen heistä koen ihan erilaista yhteyttä, ovathan muutkin ihania, mutta nuo kaksi ja etenkin se toinen niistä, minusta tuntuu että se on sellaista molemminpuolista ymmärrystä ja hyväksyntää. Hiljaista yhdessäoloa, nyökyttelyä, hymyjä ja samantien ymmärrettyjä huonoja vitsejä, kyseenalaistamattomuutta.

Perjantaina minä saan taas ennaltatuntemattoman pojan numeron. Pyydän häntä kaveriksi facebookissa. Kaunis ja mielenkiintoinen.
Töiden jälkeen kaksi tuntia kaupungilla, kauniita ihmisiä, mies kehuu tyyliäni ja hänellä on pyöreät john lennon-lasit, keskustelemme pitkään maailmanpolitiikasta ja kehitysmaiden tilanteesta.
D kääntää pääni keskellä rautatientoria, katso tuota rastatukkaista poikaa, kuka se on, onpa suloinen. Katson häneen merkitsevästi. Hän katsoo takaisin. Vilkutan. Hassuttelemme. Joku porukastamme tuntee hänet, hän esittäytyy, vaikuttaa mukavalta, katoaa sitten ja löytyy uudestaan tupakkapaikalta. Keskustelemme jotakin, räplään hänen vauvarastojaan, letkeää.

Jeesustelijat yrittävät käännyttää, minä pysyn rauhallisena, he huutavat minulle kasvot punakkaina, vastaankulkijat katsovat minua säälien, shh, sanon, shhh rauhoittukaa antakaa kun selitän. Ei suunvuoroa. Sinä oot viisas tyttö usko jeesukseen niin pelastut. Ja minä sanon että minä oon jo onnellinen näin, tämä toimii minulle, minä löydän onnen rakkaudesta, mutta se on saatanan valhe, he sanovat, sun sydämestä puuttuu jotain.
Mutta mä tiedän että mun sydämestä ei juuri silloin puutu mitään.

Miksi se voisi olla väärin, jos se toimii mulle.
MULLE se on totuus. Heille joku toinen on totuus. Hare krishna-munkkikaverini liittyy keskusteluun, totuus on hänen kulmastaan jälleen erilainen, totuus on niin subjektiivinen käsite, kukaan ei ymmärrä kun sanon että jokaiselle totuus voi olla eri asia, ettekö te näe, pohjimmiltaan me kaikki haemme kuitenkin samaa, pohjimmiltaan puhumme samasta asiasta eri käsittein ja nimin.
Mutta he eivät kuuntele, enkä minä jaksa enää välittää.

Torstai-perjantai yönä näen unta jossa rakastun sokeaan palavasti. Meidän suhteemme on terveempi kuin koskaan kenenkään muiden. Hän koskettaa kasvojani. Hän on hellä ja ymmärtäväinen. Hänellä on valkoinen keppi ja minä rakastan kaikkea hänessä, jo hänen läsnäolonsa tuntuu lämpimältä säteilyltä, minä rakastan häntä puutteistaan huolimatta, oikeastaan sokeus tekee hänestä vain täydellisemmän, hän ilmaisee itseään, hän on syvä kuin ikuinen kuilu, monisyisempi kuin ainiaan jatkuva fraktaali.
Hän tuntuu hyvältä.
Aamulla on kurja herätä. Toisaalta tuntuu puhdistavalta. Silmiä avaavalta. Minä voin rakastaa.

Töiden jälkeen hyppään bussiin, neljäkymmentäviisi minuuttia ajoa, peltoa, tummaa taivasta ja maata, pelkoa siitä että pysäkki meni jo.
Mutta ei, osaan jäädä oikealla.
Velhoteemaisissa juhlissa on tarjolla neljää eri pitsaa ja sipsejä ja vadelmaveneitä ja tummia ja vihreitä viinirypäleitä. Ovella vastaan loikkaa pupunkorvainen tyttö pienessä hiprakassa. Pysäkiltä samaa matkaa kanssani kävelee punaiseen sonnustautunut luurankonaamainen poika. Hän selittää jotakin kuolleista variksista, minä tajuan, sehän on A, leiriltä muutaman vuoden takaa, kerron sen hänelle, olemme kuin ällikällä lyötyjä, miten tämä on mahdollista.
Kummaa sattumaa.

Kerron eteisessä työpäivästäni, takahuoneesta tulee joku, en kiinnitä huomiota.
Terve, se sanoo. Käännyn.
Edessäni seisoo pienessä ja sotkuisessa oviaukossa se rastatukkainen poika. Käteni nousee suuni eteen, muu unohtuu, kiljaisen hämmästyksestä, mitä, nauramme yhteen ääneen. Mä asun täällä, poika sanoo. Ihmettelen. Miten ihmeellinen maailma onkaan, miten sattumanvaraisesti tällaista voi tapahtua.
Silloin huomaan että kukkaruukussa istuu muumipehmolelu ja että kissa yrittää kiivetä pyöräilykypärään, hattutelineellä on kiinalainen riisinpoimijan hattu ja vessa on vihreä.
Juttelemme pojan kanssa, tuntuu lämpimältä, hänkin on ihmeissään, miten tämä on mahdollista, mieti me tavattiin vasta tänään ja nyt jo tulin sit teille yöksi, sanon, hän nauraa, koska sehän on totta.

Ulko-ovi käy, sisään astuu enkelinhiuksinen poika.
Osoitan häntä sormella ja kiljaisen jälleen. SINÄ. Poika katsoo minuun, kyllä, minä. Minä näin pojan pari päivää sitten rautatientorilla, hän kiinnitti huomioni heti, käskin greenpeacen feissariystävääni feissaamaan hänet, hän onnistui, kyllä minä tunnistan tällaiset ihmiset.
Puhun enkelinhiuksisen pojan kanssa pitkään, tuijotamme toisiamme silmiin ja nauramme, syömme kilpaa vadelmaveneitä ja viinirypäleitä, poika kietoutuu viittaani.

Sisällä istuu shamaaniksi pukeutunut tyttö, sulkia päässä ja säkkikankaasta tehty asu, hän esittäytyy, juttelemme niitä näitä.
Puhe siirtyy Värttinään.
Hän on ollut keikalla. Niin minäkin.
Tajuamme että näimme joskus puolitoista vuotta sitten, minä panin hänet merkille koska hän oli lisäkseni ainoa joka osasi sanat ja joka oli innoissaan, muistan hänen punaisen tukkansa, ja sitten käy vielä ilmi että hän on kaverini ensirakkaus, naispuolinen sellainen, syy miksi kaverini tuli kaapista.

Linkittymistä tapahtuu enemmän kuin on laillista.

Enkelinhiuksinen poika nukkuu viitassani kauniisti, me molemmat käperrymme säkkituoleille ja nukumme koko yön kasvot vastatusten, aina välillä heräämme, toisinaan yhtä aikaa ja katsomme toisiamme silmiin ja hymyilemme, alakerrassa joku käy suihkussa ja kuuluu kolinaa, illalla kaikkia naurattaa kamalasti, minä en edes juonut mitään.
Koska ei minulla ole intressiä sellaiseen, boolia oli tarjolla suuressa vadissa ja kaikilla oli useampi tölkki juotavaa.
Tanssimme ja kuuntelemme psykeä. Syömme niin että räjähdämme.
Aamu alkaa vadelmaveneillä ja uuninpelliltä löytyneillä pizzanrippeillä, kaavin sipsikulhosta murusia. Kissa saalistaa nukkuvan kaninkorvatytön jalkaa, A kuorsaa kääriytyneenä punaiseen lakanaansa, osa nukkuu vielä pitkälle iltapäivään, senkin jälkeen kun minä jo lähden kohti keskustaa.

Keskustassa näen vallattoman kauniita ihmisiä.
Ja tuttuja, rastahiuksia, feissareita.

Suunnistan kohti seuraavia juhlia kahdeksalta, astun sisälle oranssiksivalaistuun kommuuniin, ulkona sataa ja sisällä on lämmin, sohvalta hymyilee tuttuja kasvoja, työkaveriporukkani, jopa se kaikkein rakkain, täällähän te olette, istun lattialle heidän eteensä ja syön mustikkapiirakkaa ja suklaakakkua ja dominokeksejä ja sipsiä ja popcornia ja karkkia ja pähkinöitä ja rusinoita.
On hieman tylsää. Ympärillä kuhisee vieraita aikuisia. Alkoholi virtaa. Joku polttaa terassilla. Naurua, hymyjä, vieraita katseita, kuitenkin lämpöä. Pieni kommuuni on tupaten täynnä ja puheensorina valtaa mielikuvituksellisesti sisustetun asunnon. Olohuoneessa on pesukone, jonka sisällä diskopallo pyörii värikkäänä. Suitsuke palaa.

Työkaverit lähtevät. Tulee orpo olo. Istun sohvalla ja katson hauskaapitävää porukkaa, hetken tunnen irrallisuutta, kuitenkin sivustakatsojan rooli on välillä nautittava olotila.
Viereen istuu poika, alkaa kääriä sätkää. Juttelemme, hänen silmänsä vaeltavat, lähdemme terassille muiden tupakanpolttajien sekaan, savu tunkeutuu päähäni ja hetken tuntuu että pyörryn, istahdan holtittomasti alas ja tuijotan terassilta ulos, seurue lähtee, minä jään, paikalle tulee muita, keskustelemme jostakin kummasta, keittiössä leivotaan pullaa.
Menen sisälle, ehkä pää kestää sittenkin, syön rusinoita. Olo on hyvä. Lämmin, rento, yhteenkuuluva, puhun magiasta joidenkin ihmisten kanssa, toisten kanssa vääntelemme käsiämme, minä osaan kaiken ja he ihmettelevät, mutta minusta ne jutut ovat aina olleet helppoja, en minä tajua.

Katseeni osuu jälleen viereeni istuneeseen sätkäpoikaan. Hymyilemme toisillemme nyökytellen rennosti.
Emmekä vaihda sanaakaan.

Juhlat alkavat hiipua, kysyn saanko jäädä yöksi, kotiin en tähän aikaan saa mennä. Istun ihmisten kanssa ringissä, miehellä on pahvimuki korvassa ja mukin pohja toisessa, mun lasini on pohjaton, seurue nauraa. Väsynyttä. Musiikki alkaa soida, fiilistelemme, hallissa ihmiset alkavat soittaa kitaraa ja laulaa, mietimme miksi kaikki halusivat nyt samaan aikaan musisoida.

Soittajapoika vierestäni lähtee ja liittyy hallin orkesteriin, hän soittaa kitaraa, joku toinen paukuttaa tarjotinta kuin rumpua, punatukkainen nainen laulaa itsekeksimiään sanoja omalla sävelellään, taitamattomat soittavat marakasheja ja melodicaa, nokkahuiluja ja rumpua ja banjoa, kaikkki sointuukin yhtäkkiä kauhean hyvin yhteen. Minä soitan purkkia, joka on täytetty jollakin kivasti rahisevalla.
Punatukkainen laulajanainen tuo huoneestaan tiibetiläisen soivan kulhon. En saa siitä silmiäni irti. Alan soittaa. Muut hiljenevät. Miten se tuon tekee. Kulho soi kovaa ja täyteläisesti ja värisyttää sieluani, ehkä muidenkin, tästä lähtee uusi melodia, jokainen improvisoi jotakin, kaikki kuulostaa mielettömän hyvältä. Äänet soivat yhteen. Ykseyttä.

Soitamme näin varmaan kaksi tuntia. Kunnes kaikki muut ovat lähteneet tai nukkumassa, kello on neljä yöllä. Viimeisetkin pitsat ja pullat on syöty. Alkoholit juotu. Ääntelemme vielä kuin linnut, soitamme rauhallisia sävelmiä.
Kirjoitamme jääkaapin seinälle runoja.
Hyvää yötä, sanoo soittajapoika. Hyvää yötä, sanon minä.
Päädyn hallin sohvalle paksun peiton alle ja nukun sikeästi puoli kahteentoista aamulla.

Kättelen erästä kommuunin asukkaista, autan heitä siivoamaan muiden nukkuessa, juon teetä ja istun yksin ahtaassa keittiössä.
Loma meni ohi niin nopeasti. Ehdin tekemään kauheasti kaikkea. Tuntuu hyvältä.

Ensi viikonloppuna seikkailen ehkä Ouluun. Sinne meno tuntuu rintalastassa ihanalta, värisevältä ja vähän haikealta, samalla kauhean innostavalta, ei yhtään raskaalta.
Ensi viikolle on joka päivälle hommaa, maanantaina näen pientä rastapäistä ystävääni ja lahjoitan hänelle vaatteita, tiistaina ehkä käyn avohoitotapaamisessa ja tapaan toista ystävääni iguanassa, keskiviikkona on töitä, torstaina. Tulee olemaan kivaa. Perjantaina lähden Ouluun.
Sinne on pakko päästä.