Koko viikonlopun vietin pienessä kellarihuoneistossa neljänkymmenen hipinretkun kanssa.

Mun sydän räjähtää kohta. Mua itkettää. Mua naurattaa. Mun tekee mieli juosta alasti pellolla. Mun tekee mieli syleillä maailmaa ja nauraa ja huutaa ja rääkyä. Ja mun tekee mieli istua sylissä. Mun tekee mieli silittää ihmisten päitä ja tuntea se ykseys ja onni ja se hyvä olo ja se kaikki ja voi ei nyt itken oikeasti.

Nyt mä tiedän miltä tuntuu olla kotona.
Mä itken pitkästä aikaa ja se tuntuu aika vitun hyvältä. Mun on tehnyt mieli itkeä eilisestä alkaen ja nyt se kaikki tulee ulos ja loppuukin kuin seinään ja jatkuu taas kohta.

On niin hyvä olla että sattuu ihan kamalasti. Sattuu ja koskee ja tekee kipeää ja tuntuu että sydän pyrkii ulos ja sitten seuraavassa hetkessä tuntuu että sydämen kohdalla on iso läjä tyhjyyttä, jokainen niistä ihanista ihmisistä vei musta palan mukanaan

Nyt mä tiedän millaisia ihmisiä mä haluan lähelleni. Mä haluan Oikeita Ihmisiä, enkä niitä joita näin tänään metrossa ja bussissa ja junassa, en niitä harmaita polviintuijottelijoita, niitä jotka katsoivat kamalan tuimasti kun minä hymyilin ja fiilistelin elämän ihanuutta.

Samalla tuntuu kamalan toivottomalta.
Voin sanoa että tunsin viikonloppuna ihan oikeaa rakkautta. Mä olen kokenut sitä ehkä kerran aiemmin, ehkä, en ole varma. Mutta tästä mä olin varma. Se oli Yhteyttä ja Ykseyttä ja Rakkautta ja Hiljaista Ymmärrystä. Se oli pitkiä silmiinkatsomisia, perhosia siellä missä sydän ennen on ollut, pään rapsuttamista, vienoja hymyjä, käpertymistä saman villatakin alle yöllä. Käsi mun kyljellä. Se kosketus tuntui hyvältä.

Mä olen niin sekava ihminen. Silloin kun tuntuu hyvältä, sattuu kamalasti. Silloin kun tuntuu paskalta, tuntuu oikeastaan ihan kamalan hyvältä ja oikealta. Mun tekee mieli itkeä aivoni ulos tällä nimenomaisella hetkellä.

Miksi mun tarvitsee olla niin nuori. Mä en tule toimeen omanikäisteni kanssa. Mä tulen toimeen Ihmisten kanssa. Sellaisten värikkäiden. Sellaisten, joiden kanssa voi halia pienessä opiskelija-asunnon keittiössä. Kokki on puolialasti ja H nostaa minut tiskipöydälle. Meitä on halissa varmaan kuusi. Tuntuu hyvältä.
Sellaisten, joiden selän taakse saa hiipiä, joiden päätä saa hieroa, ilman että sanoo sanaakaan. Joita saa koskea. Joita saa halata pitkään ensinäkemisellä. Joita saa suudella ja joiden korvaan saa laittaa nenänsä jos haluaa. Joiden sielun tuntee omassaan.

Itkeminen pitkästä aikaa vapauttaa.

Viikonloppu oli täynnä pitkiä syleilyjä täysikuunpaisteessa metsässä. Kasvisruokaa. Rastapäitä. Tanssia ja laulua. Yhteismeditaatiota ja ääniörinää. Hallittua kaaosta.

R A K K A U T T A.

Mä en ole koskaan kokenut noin paljoa rakkautta samassa huoneessa. Nyt mä koin. Mä haluan takaisin.
Minä sain kiehnätä, minä sain kehrätä. Minä sain osoittaa rakkautta. Minulle osoitettiin sitä, ehkä liian vähän, minä en saa siitä koskaan tarpeekseni, mutta minä koen että minun kuuluu jakaa sitä kaikille. Tuntui ihanalta istua keskellä hämyistä huonetta ja olla puheensorinan ympäröimänä. Tuntui ihanalta alaselässä.

Villasukkiin tuli molempiin päihin reiät.
Ne on kamalan hienot.
Housuihin tarttui maalia isosta yhteispiirroksesta. Samoin käsiin.
Maalasin vahingossa käsivarteeni lisää luomia.

Reppu on vieläkin pakattuna.
Minä tahdon takaisin.
Ihmiset, minä rakastan teitä. Tulkaa takaisin.

Ja samalla tiedän - he ovat minussa, muistot ovat tärkeintä, minä sain irti kaiken mitä universumi halusi antaa.
Pelkkää voittoa.

Niin hyvä olla että itken vielä hetken lisää.
Yritän selvitä ilman lääkkeitäni.