Mulla on aivan mielettömän läski olo. Läski läski läski paksu paksu paksu.
Naamani on varmaan sarvikuonon takapuolen levyinen. Vatsassa näkyy sata makkaraa ja vähän päälle.

Mutta minä en jaksa huolia. Ihan sama. Minä syön vain lisää jätskiä ja pastaa ja luomuspeltti-hunaja-leipää ja näkkäriä ja omenoita ja karkkia. Ihan sama. En minä välitä. Näin minä olen onnellisempi.

Vai olenko? Illalla tulee niin huono olo, että on pakko oksentaa vähän jäätelöstä pois.

Mutta minä tapaan ihan mielettömiä ihmisiä. Monet sanovat että minusta säteilee energiaa ja lämpöä ja sellaista, he halaavat minua ja katsovat syvälle silmiin.
Minä pysäytän kadulla söpöjä hippejä, ihania rastapäitä, maailman kauniimpia ihmisiä, loikkaan heidän eteensä ja vilkutan, voi miten sulankaan heidän edessään. He ovat ihania ja jäävät juttelemaan, toisin kuten oravanpyörässäjuoksijat, he viipottavat ohi ja näyttävät kättään, en minä nyt jouda, on kiire kiire kiire. Mutta minne?

Perjantaina minä sulan hippipojan eteen vahaksi, olemme molemmat minuutin hiljaa ja katsomme toisiamme silmiin. Hän on ihana ja rauhallinen.
Enkä minä tunne häntä.

Messuilla minä tapaan miehen, jonka energia säteilee kaikkialle, hänellä on suuret silmät ja kaulassa helmiä, hymyilen ja hän katsoo takaisin, törmäämme monta kertaa ja aina sama energia täyttää minut ja ympäristön. On hyvä olla.
Pysähdyn. Ostan kaulakorun. Mies tulee takaisin. "Kuka sinä olet?" se kysyy. Vastaan, juttelemme.
Minä kysyn, kuka hän on.
"Minä olen sinä" hän vastaa.
Sisälmyksissä kääntyy ja vatsanpohjaa kutittaa, hymyilen ja uppoan miehen silmiin, kaikki muu sumentuu.
Miten jännittävää!
"me tapaamme vielä"
Ja minäkin olen siitä ihan varma.

Tapaan toisenkin energiaihmisen, keskeltä ihmisvilinää, hän suorastaan säteilee, minä katson häneen ja huomaan hänen katsovan minuun, alkaa naurattaa ja hänkin hymyilee, kierrämme eri suuntiin ja repeämme nauruun, menen hänen luokseen.
Juttelemme kauan ja avaudumme elämästämme.
Istumme sinisillä penkeillä muiden lipuessa ohi. Hän tuntuu hyvältä ja rauhalliselta.
Halaamme, hän halaa vahvasti, läsnäolevasti, minä halaan takaisin. Halaamme kolme kertaa, ja joka kerta tuntuu edellistä paremmalta.
Vaikken minä häntäkään tunne, mutta saan hänen numeronsa, mekin tapaamme varmasti vielä.

Pysäytän kadulta sirkustaiteilijan, asunnottoman, köyhän, ulkomaalaisen, alaikäisen. Voi miten minä rakastan tätä työtä, aivan mieletöntä, saan tutustua ihmisiin ja saada uusia kontakteja, minun energisyyteni huomataan ja se on hyödyksi, rakastan työkavereitani, lauantaina on erään työkaverini kommuunissa bileet ja minut on kutsuttu, kerrankin. Nauramme työkavereiden kanssa, vitsailemme, hymyilemme, tsemppaamme toisiamme, me olemme kuin perhettä, kaikki jakavat samoja mielipiteitä.

Tiistaina minä hypin jälleen keskustassa, kansio ja kynä kädessä, tutisen kylmästä ja välillä kipristelen naurusta, työnteko sujuu.
Ja ainiin perjantaina minä poseeraan hel-looks-naiselle, minun kuvani on nyt siellä jossain, en minä tiennyt että miun aamusella sattumanvaraisesti valitsemani vaatteet niin hienoja olisivat.
Tiistaina Poika pyytää minua kahville. Tai oikeastaan minä pyydän häntä liittymään Unicefiin. Olen oma itseni ja energinen ja avoin. Hän ei pysty, ei ole rahaa, hän on alaikäinen.
Mutta sitten hän tulee takaisin.
"Mä ajattelin pyytää sua kahville tai jotain"
Okei, tietysti lähden, totta kai! Juttelemme pitkään pitkään, vaihdamme numeroita, nauramme, puhumme kavereideni kanssa, meillä on hauskaa. Hän on hauska, Kaunispoika, sanoo R, onhan hän ihan kauniskin, ei siinä mitään.

Ja minä tutustun uuteen tyttöön jonka luulen olevan kaksikymmentä mutta hän onkin neljäntoista, töiden jälkeen kiertelen hänen kanssaan kaupungilla ja juon halpaa teetä viidelläkymmenelläsentillä, jäädymme ulkona ja sulamme sisällä ja käytämme finnkinon vessoja.
Ja tänään sain häneltä housut ja kiertelimme Kierrätyskeskuksessa ja otin ilmaiseksi mukaani paidan ja huivin ja kengät ja toisista kengistä maksoin kaksi euroa.

Viimeyönä näin pelottavaa unta.
Minä varastin kaupasta omenalimpparia ja omenamehua ja laitoin avatun omenamehupaketin laukkuuni ja sitten se kaatui ja sitten se piippasi ja sitten oli kauhean noloa ja sitten minun huoneeni oli maalattu siniseksi ja vaihdettu siskoni kanssa ja tapetit oli revitty irti ja me asuimme vanhassa kodissa ja minä itkin ja sain paniikkikohtauksen.

On ihanaa herätä taas tästä minun ihanasta punaisesta huoneestani. Lämpimästä. Kiireettömänä. Paniikkikohtauksettomana. Terveenä.