Kiire Ouluun

Mihin noilla on niin kova kiire.
Minä seison Kampin edessä, kylmä tuuli puhaltaa ja nostan hartioita korviin, lokkeja kaartelee taivaalla ja seuraan niitä katseella.
Harmaa massa valuu pikavauhtia ohitseni, kenkien kopsetta, kännyköitä. Mutta minä odotan. Mihin tässä on kiire.
Mies juoksee suojatien yli ja kiristää tahtiaan. Autoja sinkoaa ohitse. Minä seisahdun liikennevaloihin.

Mihin mulla olisi kiire. Onko mulla kiire. Mulla on kiire. Onko mulla pakko olla kiire.

Mulla on kiire nähdä kaikkea. Ja elää. Miks. Kun kuitenkin tätä kestää jonkin aikaa enkä varmaan näe elämässä sen enempää kuin mitä mun on tarkoitus nähdä. Tämä on tavallaan tosi hassua, ajattelen aivoni joka kerta solmuun ja sitten availen sitä solmua illalla selkäkipuisena peiton alla käppyrässä.
Tekisi mieli itkeä kun sattuu.

Käyn Taiteilijapojan kanssa ensiksi kahvilla ja sitten leffassa. Hän ehdottaa, menemme katsomaan piirrettyä, nauramme kippurassa ja pidätämme hengitystä kun päähenkilö on pudota leijuvasta talosta.
On hauskaa, vaikka selkään sattuu kamalasti ja tuntuu kuumeiselta, silmät on vaikea pitää auki ja on kylmä ja kuuma samaan aikaan.
Hän saattaa minut junalle, näemme jälleen, ensi viikolla.