Mie muutan tätä blogia nyt pikkasen. Koska minnuu ahistaa tämä kun tästä tulee mieleen semmoisia ajatuksia. Jotka ei ole kamalan hyviä, tällä hetkellä ainakaan, minusta.

Tässä on ollut ihania hetkiä.
Lunta on satanut taivaalta pieninä hopeahippuina, minulle on puhuttu mutta minä oon ollut kuuntelematta ja tuijotellut niitä. Sitten minä pysähdyin.
Katso.
Mitä.
Tommosia lumihiutaleita. Minkä näköstä.
Joo niin joo.
Eikun katso.

En tiedä katsoiko se koska se pussasi minuu ja se ahdisti suuresti. En minä tarkoittanut sitä niin. Minä halusin vain katsella niitä, hiljaa maata kohti leijailevia hippusia, yön hiljaisuudessa, taivas oli musta ja katulampun valo oranssi ja sormissa pisteli pakkanen.
Mutta se ei kai halunnut.

Eilen piti mennä punk-keikalle. Ja toisiin bileisiin.
Sen sijaan mie menin leffaan Vn kanssa. Tapasin senkin töissä, sillä oli mustat vaatteet ja huppu päässä ja se puhui puhelimeen, mutta minä tunnistin että se oli hieno ihminen. Ja se lopetti sen puhelun kun pyysin, puhui minulle.
Eilen katsoimme Liisa Ihmemaassa.
Mielentila oli onneksi oikea. Vähän savuisa, kitkerä. Ja sitten jo istuimme elokuvateatterin pimeydessä.

Leffan puolivälissä herään todellisuuteen. 3D-elämys vetää mukanaan. Painostaa. Tuntuu, että olen Liisa. Ihmemaan Liisa. Samanlainen, sellainen jota muut pimeässä istuvat katsovat oudoksuen, mutta jonka ajatuksiin tietyt ihmiset samaistuvat, minusta tuntuu että he katsovat Liisaa kuin hullua, sellaista vähän tyhmää ja yksinkertaista ja lapsenmielistä, minä katson heitä kuin robotteja.
Ja sitten istumme mäkkärissä. Hän on pettynyt, minä en olekaan kahdeksaatoista vielä. Vaikka enhän minä niin sanonutkaan koskaan. Enhän. Enhän varmastikaan.

Hetken mie ehdin ajatella etten näe sitä koskaan.
Ehkä neljä vuotta on sille liikaa.
Tunnen jotakin ilmassa.
Se selittää. Minä kuuntelen, nyökyttelen kyselen, sitä ärsyttää välillä ehkä.
Sitten se sanoo sen.
Mä en.. eikun ei mitään.
Kerro.
Mnääh mä en kai tai siis..
Minkälaisia ihmisiä sä oikein olet kohdannut. Ei miehen kuulu maksaa, ei miehen kuulu olla yltiökohtelias.
Noniin kun en mä kai ole koskaan kohdannut ihmistä joka ymmärtäis mun ajatuksia.
Niin.

Mua melkein suretti. Niin kai sitäkin. Se ei oikeasti ollut kohdannut naista joka ei odottaisi hyötyvänsä. "Miksi sä istut tässä mun kanssa"
"Miksi en"
"et sä voi vastata kysymykseen kysymyksellä."
"No okei. Mutta mitä sä luulet"
"Mä en tiedä."
"En mäkään"

Eikä mun tarvitse. Mä vain kuuntelin. Ja puhuin, jain sen hetken enkä miettinyt tulevasta. Eikä kai sekään.
Mutta se sanoi haluavansa vielä nähdä. Se pyysi minua niille. En voinut mennä. Selkä oli liian kipeä, ja samoin pää. Vatsa.

Sinitarrasin kuvia mun huoneen seinille ja oveen. Voisin postata kuvia. Katsotaan.