Älä sisuunnu

Se on syöny ne.
Ja sitten kaikki sekoituu taas uneen.
Se on varmasti syöny ne. 
Huutoa, kauheasti. Käännän kylkeä. Ei tee mieli nousta ylös.

Nousen kuitenkin jonkin ajan päästä. Päätä särkee. Selässä tuntuu paine. Sisko juoksee raput alas. SÖIT SITTEN MEIDÄN SISUT.
Aijaa en mä tiennyt että täällä ruokakin on nimikoitua.
NO ON SE JA NYT LÄHDET HETI HAKEMAAN UUDET.
Hei ne oli pelkkiä karkkeja, mä en voinut tietää että ne on elämän ja kuoleman kysymys.

Se haluaisi etsiä mun kännykän käsiinsä ja sabotoida mun huonetta, mä salaa toivon että se tekisi sen jotta tämä sota saisi sellaisen käänteen, etten mä olisi tehnyt mitään väärää vaan se olisi.
Sen sijaan se juoksee portaissa minut kiinni ja mottaa reisiluuhun.
MITEN TOI VOI OLLA NOIN ITSEKÄS ISKÄ RANKAISE SITÄ SIITÄ ETTÄ SE SÖI KARKKEJA JOTKA MÄ HALUSIN SYÖDÄ.

Lopputuloksena on se että minä poljen astetta liian kylmässä ilmassa pyörällä kohti lähikauppaa, sydän hakkaa ylämäessä, melkein oksennan.
Taiteilin jälleen askarteluveitsellä tähden nilkkaan, siitä tuli ihan hieno ja verinen. Se oli ainoa tapa rauhoittua. Ehkei se olekaan niin sairasta. Ehkä mä en olekaan sairas. Se on mun tapani rauhoittua. En olisi ikinä päässyt liikkeelle ilman sitä,että tunnen fyysistä kipua. Veitsi koskee nilkkaa. Itku loppuu heti. Ahdistus kurkussa hellittää.
Huh.

Tällä hetkellä mut valtaa mielettömän aito kokemus lihavuudesta.
Katson itseäni peilistä. Hyi noita käsivarsia, sellaiset mitä en koskaan halunnut. Pullataikinaa pullataikinaa. Ja varmasti kaksoisleukakin, ainakin jos painan sen näin, joo ihan selkeästi. Onko mussa luuta missään, ei ole ei, ei nuo varmaan edes näy mihinkään.
Hetken harkitsen syömättömyyttä.
Sitten kuitenkin tajuan.
Ostan kaupasta parsakaalinyytin ja kaksi pussia niitä saatanan sisuja.

Mulla on sellainen olo etten kuulu mihinkään. Ei mua täällä tajuta ainakaan. Mulle on aina uskoteltu, että olen jotenkin sairas, kun tunnen näin. Mutta nyt mä tajusin, en pakolla olekaan. Mä vain en ole samanlainen kuin muut.
Ja mua ärsyttää se kauheasti.
Miksen mä voi elää helppoa elämää, kävellä käsikädessä jonkun burberryhuiviin pukeutuvan pojan kanssa, nauraa sen typerille jutuille, syödä ärrän karkkeja ja vinguttaa visaa, käyttää tiukkoja farkkuja ja hengata päivät pitkät kauppakeskuksissa. Tehdä läksyt mukisematta ja saada keskivertoarvosanoja. Kuunnella valtavirtamusiikkia ja käydä circusissa tai onnelassa vatkaamassa, juoda pillillä erikoisenvärisiä juomia ja kaatua jonkun syliin silloin kun on huono olo.
Mutta kun en mä voi. Se en ole mä. Ja muille on kamalan vaikeaa ymmärtää se.

Isä sanoo, että pahin ongelmani on se, etten koskaan ole hiljaa. Jos vain olisin turpa kiinni, isä sanoo, silloin asiat menisi paremmin. Mun ei tarvitsisi itse ajatella. Ja ehkä se onkin se pahin pelkoni. Se, etten minä saa itse päättää. Tietysi ongelmani johtuvat siitä. Ajattelen ihan liikaa. Minulla on omia mielipiteitä, enkä vain voi olla turpakiinni jos minnuu kohdellaan siten mitä en voi hyväksyä.
En voi tajuta. Miksi mun pitäisi istua hiljaa. Jos se tuottaa mulle elämässä ongelmia, niin siitä vaan. Mä en vain kestä.

Nyt tekis mieli tehdä jotain radikaalia.