Lintusielu

Minä vihhaan sitä: kun yhtenä päivänä oon onnellinen ja sitä seuraavana kamalan maassa.
Sitä, kun pystyn katselemaan sammaa maisemaa ja näkemään siinä onnellisuutta ja iloa ja rakkautta ja toisena hetkenä aivan valtavaa surua ja kaihoa ja kaipuuta ja masennusta.

Ja samalla minä rakastan sitä.

Mulla on viha-rakkaussuhde kai johonkin jota isä sannoo taiteelliseksi sieluksi. Kai se sitä on. Kun voi tuntea samaan aikaan ihan mieletöntä rakkautta ja surua. Ja kokea kaikki tunteet niin vahvasti. Kulkea skaalan laidasta laitaan. Kokea onnea ja sitten epäonnea. Ja reagoida siihen vahvasti.

Minuu vitutti aivan järkyttävästi varmaan kolme viikkoa, luulin että se johtuu menkoista mutta en tiedä, tulin kipeäksi. Makaan sängyssä ja juon mateeta. Ajattelin katsoa netistä jonkun mielenkiintoisen ohjelman.
Päätä särkee.

//

Miten voikaan ihminen näin hyvin yrittää sanoa itselleen olevansa epämaadoittunut.
Missä sfääreissä sitä on leijaillut. Muistanut kaikki ne fiilikset, maanläheisyydestä, haikaillut, pelännyt, kärsinyt kivuista ja tuntenut olevansa hukassa, en minä kuulu mihinkään.
Sitten muistin taas meditoita, ja kaikki loksahti paikoilleen.
Yhteys.
Maadoittuminen.
Miun ei tarvitse lennellä sfääreissä, eikä kannatakaan, sfäärit liian pitkinä annoksina ei tee hyvvää, sen sain huomata jo kipeäksi tullessani. Hetken hengitin kirkasta ja vaaleaa ja puhdistavaa.

Olen Tässä.