Puhelin soi, näytöllä välkkyy numero, en tunnista joten vastaan omalla nimelläni.
"No moro".
Pettymys.
Hetken jo toivoin että se olisi hän, hän joka on ollut jo kauan Katkolla, Haminassa, kaukana täältä. Mutta ääni on liian tuttu, yritän mielessäni kuvitella sen hänen äänekseen, epäonnistun.
"Terve."
Se haluaa sovintoa. Sen kanssa minulla meni välit. Sydämessä tuntuu pisto. Haluaisin tehdä sovinnon. Tuntuu pahalta, etten voi pyytää häntä meille. Mutta onneksi sen äänessä on se sama pehmeys kuin ennenkin.
"No mutta mä tuun sitten meseen riivaamaan sua"
Joo, tule vain, nähdään, hei.

Näpyttelen konetta. Innoton, selkää särkee, musiikin rytmit lumoavat hetkeksi.
Puhelin soi.
Taaskaan en tunnista numeroa, mietin hetken pitäisikö edes vaivautua. Painan vihreää, se on kuitenkin T, sama kuin äsken, vastaan, Heissan.
"Noo hei"
Sydän hakkaa.
Menen mykäksi.
Sanat myllertävät jossain vatsan ja rintalastan välissä, saan sopererttua jotain vastaukseksi.
"Missä oot"
Kotona mutta mutta mutta.-.... -- AAAAAAA

Se on Katkopoika.

Lukkiudun vaatehuoneeseeni, rakas mitä kuuluu.
Se kertoo synkkiä asioita.
Se on nyt Helsingissä.
Sydän lamautuu jo toisen kerran, se sama sydän joka on saanut rytmihäiriöitä liian kovan pyörälläpolkemisen jälkeen, sama joka hakkaa patjaa vasten öisin.

Minä niin toivon että me nähtäisiin taas. En ollut huomannutkaan miten polttava ikävä oli ollut. Vaikka sillä on ongelmia, mutta kaikki eivät voi olla vapaita, en minäkään ollut yhdessä vaiheessa.
Nyt taivaalla lentävät linnut ovat sielunsisariani.
Ja minä kuljen peilin eteen ja katselen itseäni, painan enemmän kuin varmaan ikinä ja vatsa on ruma ja reidet, hei hyi minullahan on reidet, ne ovat aika paksut ja liikkuvaiset, mie otan vähemmän leipää kuin piti ja salmiakit jäävät koskemattomiksi.
Ei taas tätä.
Lääkitys, miksi olet niin vähäinen. Liian.

Mutta samalla tunnen itseni niin hyväksi.
Näen itseni videolla Oulusta, voi miten hyvältä näytän. Sopivalta. Ihan kauniilta. Sellaiselta itseltäni.