Ylös alas ylös alas

E N
                    p a            K o L                    l                              a

k                                                est ä.


On mennyt tosi hyvin.
Perjantaina oli taas reivit, tamppasin yön pimeydessä ja kohtasin uusia kasvoja, minua sanottiin helinäkeijuksi ja uv-valot loistivat alppipuiston pimeydessä. Juhlat jatkuivat Rlle, sinne kauas kauas espooseen, sinne tuli mukaan ihania ihmisiä ja istuimme sohvalla koko yön. Minä ja D kaavimme karstoja, sormeen tuli haava.
Dn kanssa oli muutenkin kivaa. Se tuntui. Vaikka en minä tiedä, se on niin naapurinpoika ja sellainen normaali ja mitäänsanomaton ja ehkä mä siksi tykkään siitä.
Ja sitten on niitä muitakin, se yksi K, se ihana tyttö, se jolle lainasin tavaroitani ja jolle annan anteeksi kerta toisensa jälkeen ja jota voisin katsella päivät pitkät ja jonka menemisiä en halua rajoittaa vaan olla osa niitä. Sillä on ihana tyyli kävellä tai oikeastaan vähän hassu, mutta minä pidän sen kasvojen rypyistä ja siitä miten se on mystinen.
Mutta se ei ollut Rllä. Siellä oli D, ja senkin kasvot olivat kivat ja sen silmät ja sen jutut, ja me nauroimme samoille asioille ja istuimme vierekkäin likaisella vanhalla patjalla ja kaavimme kaavimme kaavimme niin että molempien sormet saivat taisteluhaavoja.
En nukkunut koko yönä, silmissä vilisi vauhtiviivoja, lähdimme kohti Helsinkiä rahatta, onnistuimme kuitenkin.

Sitten liftasin itseni Tampereelle, mukanani vain pieni repullinen tavaraa, teltta ja hyvä ystävä. Pääsimme perille nopeasti, olimme eksyä Hämeenlinnan taakse. Liftaaminen oli hauskempaa, helpompaa ja epäpelottavampaa kuin uskoinkaan.
Koko matkan aikana mulla oli rahaa 2.20 euroa.
Yöllä istuimme nuotiollaa ringissä, nukuimme viiden ihmisen kera kahven hengen teltassa, huusimme liikaa ja nauroimme paljon, H katsoi nuotiota ja kurkkulauloi ja sen naama venyi outoihin asentoihin ja minua vähän nauratti sen katselu, ehkä se johtui kirpeästä savusta ja monen päivän valvomisesta ja siitä että silmissä meni vauhtiviivoja ja palloja ja siitä että yö oli jo niin tumma metsän keskellä.

Ja minä tiesin että koska nautin, niin tulen maksamaan siitä.
Viikolla minä söin kourallisen seronileja, juoksin bussipysäkille ja ajattelin syödä niitä vähän lisää ja seroqueleja kanssa, oikeastaan ihan mitä vain, mutten syönyt vaan lintsasin koko päivän ja istuin kiasman nurmella ja itkin ja tein uskonnon opintopäiväkirjaa ja sitten poltin ja itkin vähän lisää.
Ja oksensin limaa ja seronilia kiasman nurmelle, vihreälle vihreälle kuumalle nurmelle ja aurinko paistoi lujaa ja Mn ja sen ystävien sekopäinen nauru jäi soimaan korviin .
Oli paha olla ja sitten tuli parempi ja nyt taas paha, en jaksanut mennä autokouluun ja muutenkin tuntui kamalan huonolta, olin nukahtaa bussiin, huomenna on ruotsin koe enkä jaksa lukea, olen syönyt liikaa ja vieläkin on nälkä enkä tiedä ja stressaa.

Äiti kävi hoitoneuvottelussa ja siellä sanottiin että miulla epäillään kaksisuuntaista mielialahäiriötä, ja että syön 20 mg seronilia enää tämän päivän ja huomenna 10 mg ja sitten kohta en enää yhtään, viikon kuluttua.
Pelottaa.
En tule selviämään ilman. Lääkkeiden kera minä olen maaninen ja ilman niitä masennuksen kuilussa, saan paniikkikohtauksia niinkuin tänäänkin ennen autokoulua, bussissa keskioviväli näytti kamalan suurelta ja pelottavalta ja ihmiset koneilta joilla oli takit päällä, sellaiset tasaisen muoviset.
Minä en haua ajatella kesää ja paniikkikohtauksia.
Minä haluan ajatella kesää, kun ei tarvitse tehdä töitä, niinkuin minun ei tarvitse, koska minä saan levätä. Kesää kun saa mennä kavereiden kanssa ja käydä leirillä ja ajelemassa ja tutustua tyyppeihin ja ainiin festaritkin vielä, ja liftailua ja hyvin vähän nukkumista ja yöttömiä öitä jossakin lämpimässä.

Ja minä haluaisin vielä Ouluunkin.
Ikävä kaikkia ihmisiä kohtaan polttaa sisimmässä, samalla tuntuu hyvältä, porukat jotka tunsin eri piireistä viihtyvät nykyään yhdessä, mmh.
Minä en tiedä kuka minä olen.
Tuntuu kummalta.