Huh

Tulipahan oltua sekaisin.
Tuntuu jo vähän paremmalta. Vapun jälkeen olen ollut koko ajan melko tiedottomassa tilassa. Leijaillut pumpulissa. Ehkä se johtuu lääkkeistä, vaikka tiedän ettei kuitenkaan, puraisen pääkallosalmiakin kahtia ja kieltä kirvelee kun se on niin vahvaa.
Niin.

Perjantaina oli taas sellainen päivä. Oli ollut monta sellaista päivää viime viikolla. Laiskaa päivää, aurinkoista päivää, välinpitämätöntä päivää. Päivää hymyjen. Kävelyä koirien kanssa puistossa, auringonpaisteessa ja tuulessa, oravia. Ja sitten on ollut mustia huppuja ja rinkejä pimeällä nurmella, Kiasman edessä, savua ja kitkeryyttä ja uskomattomia värejä tuoksuja makuja tuntoja. Ihania silmiä.

Löysin elämäni miehen, ja sitten se sanoi olevansa homo, se oli hieno päivä.

Perjantaina olin taas vallatuilla taloilla, selvinpäin. Sitten tarjottiin vähän viiniä ja huikka oluesta, en viitsinyt ottaa paljoa koska ei kiinnostanut.
Siellä oli niin kauniita ihmisiä. Paljon. Koin yhteyttä.
Kävimme ulkona polttamassa kaboomista. Kitkerä savu tuntui karhealta kurkussa, nielaisin, miten tämä voi toimia näin hyvin.
Istuin sohvalla keikan loppuun asti, yhtäkkiä punk kuulosti kovin hyvältä. Luulin että ystäväni osaa taikoa. Hän käänteli silmäluomiaan ympäri ja sanoi että näen hallusinaatioita, pelotti hieman mutta sitten söin pinkkitukkaisen tytön kanssa tortillaa ja tuli parempi mieli.
Lähdimme jossakin vaiheessa kohti kotia, en muista missä, mutta muistan kuinka eräs ystävistäni oksensi bussissa, minä istuin sen takana ja minua alkoi naurattaa ihan kamalasti kun se oksennus lensi lattialle ja roiskahti edessä istuvan naisen takkiin ja se nainen nousi ja lähti karkuun.

Nukuin pitkään, lauantaina lähdin mielenosoitukseen.
Marssimme Mannerheimintiellä ja hukkasin tavaroitani. Miulla oli piippu  mukana ja sitten meille jo tarjottiinkin muffinseja, minä hullu tyhmä söin kolme, en tajunnut silloin.
Istuimme ringissä ja poltimme.
Muffinit pärähtivät päähän. En jaksanut liikkua. Tuli kylmä ja aurinko katosi. Metsä näytti viidakolta, lähdin kävelemään kotiin, mielisairas ystäväni sai minut hahdistuksen partaalle, loikkasin bussiin enkä jaksanut jäädä kotipysäkillä,. harhailin jossakin päin espoota siksi koska se tuntui niin hyvältä.
Menin metsään ja kusin puskaan, kävelin vähän matkaa ja kävin nukkumaan mättäälle, runoilin hetken aikaa ja piirsin, tuntui merkitykselliseltä, makasin märällä maalla ja alkoi sataa ja maa nielaisi minut ja vajosin, olin varma että kuolin 8.5.2010 kello 16:45, mutta sitten kello näyttikin jo 16:46 ja olin yhä hengissä, itkin hetken omaa kuolemaani ja luulin olevani oma äitini, sitten nukahdin vaikka valvoinkin koko ajan.
Valehtelin ohi kulkevalle naiselle että erosin poikaystävästäni ja makasin siksi metsän keskellä. Hän jätti minut sinne. Se nainen.
Sillä oli sateenvarjo.
Minä nousin ylös ja kävelin automaatille ja nostin kaksikymppiä ja maksoin seutulipun, ajoin serenalle ja sitten kotiin.

Elämäni messevin matka. Opettavainen. Roolijako ja egokuolema. Itse , ja minä, minä oon koe jota suoritan itselläni ja se tuntuu tosi kivalta.
Tääkin on aika kokeellista, että postaan tämän tänne, mut teen sen solti kun tuntuu siltä nyt just tällä hetkellä.
Kaipaan uusia ystäviä, sellasia ihania joiden kanssa voin vain istua nurmikolla niinkuin eilen.
Tahdon tehdä tänään jotain.