Lasku

Mulla on ollut viime päivät tosi huono olla.

Olen saanut lukemattomia paniikkikohtauksia, yhden sossutädin luona, seinällä on kangas jossa on viivoja ja niistä voisi muodostua naama mutta se ei ole kaunis koska sillä ei ole nenää. Miksei sillä ole nenää, miten tuo menee, voisiko se sittenkin olla. Ja seinässä on kolme ilmastointikanavaa ja hyllyssä kirja jossa lukee "Sosiaalikeskuksen asiakkaat, 18-29-vuotiaat" ja lattia on vaalea ja valkoisella pöydällä on kahdeksan Dumle-karkkia ja pieni musta roska, tuijotan sitä ja se nousee irti pöydästä ja leijuu.
Koko tilanne on epätodellinen.

Olen myös toteuttanut useita eri häiriökäyttäytymisen muotoja. Revin kasvojani verille. Raavin kyynärtaipeen naarmuille ja ranne turpoaa samasta syystä.
Inhoan inhoan inhoan, taas.

Ja isä sanoo että voisit vegaaniudesta huolimatta syödä kuin normaalit ihmiset etkä napsia koko ajan jotain, ja sitten se sanoo että syöt aamulla ja sitten päivällä ja illalla jos nälkä tulee, mutta kun minua ahdistaa tämä paino ja pyöreys ja pehmeys, ja sitten en syökään enää illalla mitään.

Tänään minun piti mennä kaupungille.
En saa itseäni liikkeelle.
Ajatus pukemisesta tuntuu ylivoimaiselta. Ajatus meikkaamisesta, ajatus siitä että kävelisin bussipysäkille. Ajatus siitä että joutuisin katsomaan itseäni peilistä, siksi käärin itseni äidin peittoon ja kidun sängyssään hetken. Miksi paniikkikohtauksessa edestakainen liike tuntuu niin kovin hyvältä ja turvalliselta ja helpottavalta.
Minua inhottaa, jopa sekin että tiedostan ettei miulla ole kaikki niin kuin pitäis.
Inhottaa, koska en mahda päälleni mitään. Se sanelee säännöt. Se luulee ja se tietää ja se kehittelee kaikkea.

Eilen kestin jotenkuten. Oikeastaan en muista, miten, jotakin ehkä söin ja ainakin kolme batterya minä join ja sitten vähän jotain alkoholia kanssa, en kauheasti, ehkä. Ja ilta pimeni eikä ollut kylmä, tutut kasvot näyttivät joskus ilkeiltä ja joskus suopeilta, vieras poika liittyi minun ja kaverini seuraan, hetken päästä näin niiden pussaavan ja sitten ne jo lähtivät.
Ja minä seisoin yksin rinteessä punainen poncho päälläni ja rikkinäinen valkoinen reppu olallani, siinä repussa on enää yksi hihna jäljellä.
Tutustuin teekkareihin ja räppäsin niiden kanssa kilpaa, tunsin oloni välillä liian sosiaaliseksi ja usein todella ärsyttäväksi, lähdin kotiin ja metrossa joku tyttö hyperventiloi, olisin halunnut auttaa mutta en uskaltanut.
Bussissa pyörätuolimies hyppäsi pystyyn, se olisi voinut olla ihme mutta sitten se hakkasi jonkun toisen miehen.

Minusta tuntuu että nälkä on tulossa, ja se ajatus siitä pelottaa aika paljon: ajatus, että pitää mennä yläkertaan ja ottaa jotakin ruokaa, syödä se, milloin tiedän lopettaa, milloin tiedän mikä on oikein ja mikä väärin.
Minä söin tänään aamulla muroja ja leivän ja omenan ja sitten niinkuin isä sanoi, päivällä kasvisruokaa, nyt en uskalla enää, ahdistaa kun ei ole pepsi maxia eikä batterya, onneksi on teetä ja minä jopa tykkään siitä.

Sossutäti käski aloittaa seronil-lääkitykseni uudestaan. Otin tänään varmaan kuudenkymmenen milligramman edestä, en laskenut, otin vain, se käski ottaa 20 milligrammaa.
En kestä tätä pahaa oloa.
Jälleen kerran tuntuu sellaiselta umpikujalta, että voisi oikeasti tehdä itselleen jotain. Jotain.

Jotain.


Mitä tahansa.


Auttakaa.