Oksettaa

hyi.
koko päivän oon vain itkenyt ja marissut ja tapellut vanhempien kanssa.
päivällä siis söin muroja ihan valtavasti, sitten vielä pasta ja carbonara-kastiketta kinkulla. ajattelin etten joutuisi koko päivänä syömään muuta. toisin kävi, kamala rokulipäivä. ;__; itkettää mielettömästi.
carbonaran jälkeen mutsi valvoi, että join sellaisen nutri drinkin. KYLLÄ VITTU 300 kaloria siitä alle minuutissa sisään, hurraa ihanaa... ja sitten oli niin masis olo, etten ole edes valvonut suusta sisään tunkemaani kamaa. onhan sinne pyörähtänyt muunmuassa kaksi paahtoleipää (!!! joita en ole syönyt aikoihin), mieltsin vahvaa kaakaota (!!! jota en ole juonut aikoihin), hedelmäsalaattia, muroja, vähän rusinoita, askillinen läkeroleja HMM MAINITSINKOHAN JO KAIKEN? Niin niin niin vitun masentavaa! Enkä pysty edes oksentamaan tätä kaikkea ulos. ;__; enkä halua edes ajatella, mitä joudun vielä syömään: iltaruoka ja iltapala odottavat vielä...
pitäis tappaa ittesä täs ku kerkeis.

Hedelmäsalaattimorkkis

YHYY tää on ihan paska päivä!
En ees kerro muuta ku syömiset, koska vittu sehän on ainoa mitä mä enää teen: syön ja lihon ja paisun! näkisitte mun vatsan, turvonnu ku mikäki ilmapallo, etenki tuo vatsalaukun kohta, näytän siltä et se repee kohta ja sielt syntyy alien!!!! saatana!!!

- aamulla kuivilteen muroja jonkin verran
- läkerol-aski
- päivälliseks peruna ja seitileike, 1 sipulirengas
- 2 kulhollista hedelmäsalaattia
- lasi mehua (HYI KATUMUS)
- riisi-porkkana-herne-maissi -seosta

yööö mikä lame loser ! looooseeerrr. Oikeesti. Tuo määrä = normaalia. NORMAALIT ihmiset syö noin, tai ei, ne syö varmaan vieläkin VÄHEMMÄN.
Ja minäkö muka sairas? Nyt taisi tulla väärä diagnoosi! Oikea diagnoosihan on BED.
Ja vittu kun ei oksentaminenkaan onnistunut.
Ja joku terve osa minua ajattelee että voi ei tuosta liho, ja parempi vaan jos lihois ja ois huomenaamulla punnitsemiskunnossa... etten joudu ossalle.
Näin muuten unta ossasta, vaikutti kivalta mestalta. Siinä unessa.

Miten mä saan noi kalorit kulutettua. Tossa on _ihan vitusti_ kaikkea. Ei kukaan syö noin paljoo, en tajua miten annoin itseni repsahtaa tällai!! ;___;

Läheltä liippasi

Liian läheltä.
Oli tapaaminen taas psykiatrin ja lääkäreiden kans. Ensteks punnitukseen. Isä ja äiti oli sanonu, että se on kutakuinki 100 grammaa viimeviikosta pois ja meikä passitetaan osastolle.
No sit aamulla tankkasin hädissäni about litran vettä ja puol litraa pepsi maxia, ja söin epätoivoissani jopa leivän (!!!!!), jotta verikokeissa musta saataisiin verta (kun tähän mennessä ei oo enää saatu oikein hyvin).
ja sitten punnitukseen. Olin sairaan hermona, en halunnut osastolle, tai lähinnä en halunnut että vanhemmat alkaa skitsoomaan. Isä oli jo koko automatkan hokenut että onhan sulla hammasharja, koska tälle tielles jäät.
Puntari näytti vähän alle kilon parannusta. Laskeskelin siinä sitten vähän mielessäni, ja tulin siihen tulokseen että apua, oikeasti se paino olis tippunut jopa.
Ja sitten verikokeisiin, koe otettiin sormenpäästä ja meikää vitutti, että menin sen leivän syömään; mun sormenpäästä vuotaa vieläkin verta sen takia..

Ja Ulfåsaan. Sama vanha paikka, osasin suunnistaa sinne kepeästi. Sama tuoksu, samat kopisevat käytävät. Sama seinävaate. Samat kauheat tuolit, joiden selkänoja on liian kaukana.
Siellä oli muitakin, kaksi ihan selkeästi syömishäiriöistä tyttöä, toinen oli parantumassa ja toinen kai vasta tullut, ainakin näytti kamalan surulliselta siinä itkiessään.
Odoteltiin sitä uutta psykiatritätiä. Mulle tuli sairas vessahätä sen juomisen jälkeen, mutten uskaltanut kertoa, ettei vanhemmat alkaisi paasaamaan. ja onneksi en mennyt vessaan, koska se täti punnitsi mut vielä uudestaan: tulos vaikutti kevyemmältä kuin lääkärin ottama, vilkuilin isää joka alkoi hermostua, tietty uurre sen kasvoissa syveni ja se mulkoili siellä päätään pyöritellen. Ajatteli taatusti että olin huijannut sen kilon nousun kanssa, mitä en ollut tehnyt!
Pyysin päästä vessaan, onneksi sain, meinasin kuolla siihen vessahätään!
Siinä sit juteltiin, se nainenkin sanoi että tilanne on todella paha, ja mulle on yksi jos toinenkin lääkäri suositellut jo sitä U26-osastoa, eli vaikeasti syömishäiriöisten nuorten ossaa. Pelko kasvoi mun sisällä. Mä en halua sinne. Siellä on oikeasti häiriöisiä, siellä tarvitsee syödä, katsella oikeasti laihoja jajaja... Melkein itketti, kun se nainen sanoi ettei mikään ole mun syytä. Ja isä oli juuri tapansa mukaan toitottanut, että kaikki johtuu musta. Teki mieli itkeä ja halata sitä naista, voi sinä ihana, ymmärsit.

Sit se puhui jonkun toisen tyypin kanssa, ja olin ihan varma että tuun jäämään osastolle. Niin kai oli isäkin, se näytti helpottuneelta ja iloiselta.
Sit ne kutsui meidät takaisin. "Nyt emme näe selkeetä tarvetta osastolle." HELPOTUS! mutta sitten: "... koska meillä ei ole osastolla tilaa."
Mä olisin joutunut osastolle, jos siellä olisi ollut yksikin paikka, ja ehkä myös jos oisin puhunut enemmän totta siellä...
Isä myönsi sille naiselle, että se oli pettynyt etten mä jää osastolle. Ja ne toitotti, kuinka olen vaarassa ja plaa plaa tiedän sen itsekin, siitä etten pysty istumaan ja että ylähuuli on jäässä jatkuvasti ja että saan sormeni hauikseni ympärille !

Automatka isän kanssa oli yhtä helvettiä. "Sulla kävi munkki. Mun puolesta sä oisit saanu jäädä sinne. Ja nyt mä en sit jaksa kattoo enää yhtään pelleilyä". Mietin, että jaa, ethän sä ole mun pelleilyä nähnytkään...
Itketti.
Tulin himaan, tarkastelin itseäni peilistä. Ja kyllä, sieltä katsoi takaisin joku kuihtunut ja luinen. Iljetys. Okei, vatsaan olen tyytyväinen, juuri sopivan litteä, tai no ylhäältä ehkä hieman pullea. Mutta kädet, hyi mitkä tikut, samoin jalat. Mutta etenkin perse. Se oli ällöttävää huomata. Hyi! Mulla ei ole enää persettä. Oikeesti, te ette ehkä voi uskoa, mut totta se on. Ei lainkaan lihaa taikka mitään oikeassa paikassa.

Otin sit vähän kuvia, kun olin niin kamalan näköinen, voin laittaa tännekin.

Siitä sitten inspiroituneena söin vähän muroja kuivilteen ja omenan. Ajattelin että noni nyt oon jo syönyt enemmän kuin muina päivinä, ja olin kamalan tyytyväinen. Periaatteessa. Mä voisin lihoa, vaikka vähän. En näyttäis SAIRAALTA, jaksaisin, mulle tulis perse, ylähuuli ei jäätyisi - mutta oisin silti tooooodella laiha. Sellainen voisi kelvata. Tai edes se, että joku välillä muistuttaisi kuinka hoikka olen, tai edes se että tuntisin itseni hoikaksi ja näyttäisin siltä ! Mutta silti hyvinvoivalta.

Söin tänään vielä kanaa ja riisiä, ajattelin tsempata ehkä hieman parempaa elämää kohti. Saa nähdä kauanko tätä jatkuu. Kuitenkin piilotan vielä ruokaa ja valehtelen, paha juttu. Lääkärinainen sanoi, että ens perjantaina on uusi aika, siiheksi pitäis olla 500 grammaa tullut lisää painoa. Saa nähdä pystynkö siihen. Jos en, niin tuo sanoi että sit otetaan tää ossa uudestaan puheeksi.
Ja ehkä kuitenkin nostan painoa mielummin kotona, kuin pakotetusti ossalla.

Isän saisi deletoida mun elämästä. Sen takia en kestä enää mitään. Se kielsi multa pepsi maxin ja kahvin, mutta en aio totella.

tahdon purkkaa, mutta joku paska unohti ostaa.

F50.0

IHANAA MINULLA ON DIAGNOOSI!!!
Minun diagnoosini on Anorexia Nervosa, minä sain sen tänään!
Mitä muuta sain tänään lääkäriltä:

- kahden viikon liikuntakielto (käsittää siis kaiken liikkumisen, SEKÄ hiihtoloman! vittu!)
- kalkkitabletteja (2 kertaa päivässä otettavia)
- Nutricia-nutridrinkejä (joissa joku 300 kaloria tai jotain ja miljoona vitamiinia.. pitää juoda näitä KOLME päivässä)
- uuden ajan

Uusi aika perjantaina. Siellä taas katsotaan paino, ettei vain ole pudonnut. Nyt se oli pudonnut kahdessa viikossa kaksi kiloa.. Vähän itsekin järkytyin. Lähinnä siksi, että olin meinannut taas tehdä juomakikat ja juoda mahd paljon ennen punnitusta. Sit mietin että vitut ihan sama. Ja nyt tulos oli sitten tämä. Miettivät kuulemma ossaakin, mut aluks kotihoito oli riittävää...

Mua vähän pelottaa.
Kun lääkäri sanoi, että nyt otetaan järeät aseet käyttöön, niin mielessäni kelautui kauhukuvia ossasta, Samalla olo oli jotenkin kierosti... helpottunut? Niin, sitä se kai oli, helpotusta. Ihanaa, asia oli joidenkin muiden käsissä. Mutta ei, kotihoitoon. Liikkumakieltoon. Ulfåsaan ja ruokaterapiaan ja lääkäreille ja ties mitä rumbaa taas. Ja kun mä en _JAKSAIS_ näitä lääkärijuoksenteluja..

Kelasin, että mä voin parantua, mä haluan sitä. Koska olin tänään poissa koulustakin sydämen takia, tykytti ihan ihmeellisesti ja siitä tuli huono olo.
Mut mä mietin, että jos mä parannun, niin musta tulee eri ihminen. Mä en ole mä, mä olen joku normaalipainoinen. Vai onko se se MINÄ ja tämä puolestaan joku hirviö?
Mutta mä en voisi liikkua koulussa ja olla se. Mä en voisi tehdä mitään ajatellen että olen nyt oma itseni ja anoreksia on takanani. En voisi. Mun pitäisi muuttua ihmisenä, sisäisestikin, ihan täydellisesti, enkä se sitten olisi enää minä..

Mä en kuitenkaan tiedä, mitä mä oon valmis tekemään parantumisen takia. Tai siis, ossalle en kuitenkaan haluaisi, siellä se parantuminen olisi sellaista kilo-päivässä-tahtia. Tai ei mulla mitään ole painoa vastaan, vaan lähinnä syömistä. Sitäkin oon miettinyt. Mä haluan syödä vähän, kerran päivässä.
Kuten eilen, eilinen meni hyvin: tein niin pahaa sipuliruokaa että söin sitä vain yhden haarukallisen. ja siinä oli päivän ateria.
Tänään sen sijaan jokin hirveä läjä kotiruokaa luvassa.
Mä en tiedä, miten nopeita muutoksia olen valmis tekemään parantumisen toivossa. Mä en ole valmis alkamaan syödä kuin mikäkin vitun norsu tai mitään. Pieniä askeleita kiitos!

Eilen katselin itseäni peilistä illalla, melkein itketti. Luut näkyi niin... rumasti. Se ei ollut enää kaunista. Mä näin jokaisen kylkiluuni ja selkäni nikaman. Mä näin lantioluuni selästä, mä näin kaikki jänteet ja lihakset. Ja mä näin jonkun, joka ei ollut minä. Luut törrötti kauheasti.
Mä mietin, että mitä jos näkisin rannalla sen näköisen tytön. Mä varmaan oksentaisin. Niin että.. pisti miettimään.

Tällä hetkellä mieliala harvinaisen sekava. Syön Haganolin apteekin salmiakkeja, 30 g, varmaan liikaa ja oon aika varma että tästä tulee kamalasti kaloreita, mutta syön kuitenkin ja olen tyhmä!

Voi mitä lystiä tämä elämä! Viime viikko meni syömisten osalta niiiiiin hyvin.
No, mietitään vaikka.. tiistaita. Pääsin koulusta kahdeltatoista, menin himaan ja vedin 100 grammaa jätskiä. Olin päättänyt, et se on ainoa mitä suostun sinä päivänä syömään. Menin sitten ja yrjösin osan siitä, jes mikä voittamaton fiilis! Kahvia ja typerä ilme päälle. Tein sen! Ei tarvitsisi syödä mitään muuta, koska menisin kaverin kanssa kaupungille, kuluttaisin siellä tuonkin jätskimäärän pois.
Ja niin tapahtui.
Ja sitten seuraava päivä, ruuaksi tein itselleni herne-maissi-porkkana-raejuustoseosta, oli aika etovaa mutta alashan tuo meni, mukanaan 70 kaloria. Taisin siinä sit kuitenkin syödä pari näkkäriä, mikä kadutti koko loppupäivän.
Sit seuraavana päivänä jouduinkin sairaalaan ossalle, sen borrelioosin takia. Olin suunnitellut et siellä syön vain aamu- ja iltapalat, jotka sai valita itse. Mun valinta: teetä ja näkkileipää. Näkkileipä olis helppo piilottaa. Teen voi juoda, koska sen kanssa halusin makeutusainetta.
No, kuinkas sitten kävikään. Kahdeltatoista tuotiin ruoka, tuoksui iiiiihanalta. Makaronia, parsaa ja jotain säälittävän näköisiä lihapullia. En ees muista miten paljon sitä ruokaa tarkalleen oli. Muistan vaan kuinka päätin että joo nyt syön tästä vaan noi parsat. Söin sit ne, maistoin makaronia, nam miten hyvää. Ja samassa huomasin että hupsista keikkaa, kymmenessä minuutissa olin tyhjentänyt koko lautasen.
Ja oli laittoman hyvää. Ehkä mä tykkään tommosista säälittävistä, puolikylmistä, nahkeista laitosruuista.
Sit koko loppupäivän podin huonoa omatuntoa. Kirjoittelin päiväkirjaa ja vuodatin kaikkea yhyy yhyy. Kadutti. Loppupäivästä piilotin ruokani, enhän mä nyt tolla määrällä enää mihinkään koskisi.
Seuraava päivä, päivällinen upposi jälleen kiduksiini. Porkkanapullia ja perunaa, peruna tosin lensi roskikseen. Ja maistoin jopa jälkkärirahkaa, kaduttaa eiiii tyhmä! Mut sit ei taaskaan koko päivänä muuta.
Ja tänään aamulla oli aivan saatanan heikko olo. Heräsin oksettavaan tunteeseen, rintaa puristi ja tuntui että sydän löi väärinpäin (miten sellainen tunne on edes mahdollinen!!). Nousin ylös ja vessaan, silmiin ilmestyi kirkas kuvio, oli tosi lähellä etten pyörtynyt. Onneks perhe oli jossain hautajaisissa, niin ei tarvinnut katsoa mun haparointia.
Paha olo ei hävinnyt, vaikka suuhuni katosikin läkerol-purkki ja vähän jugurttirusinoita (joita molempia kadun tällä hetkellä vitusti. Kadun myös sitä, miksen mennyt oksentamaan kun oli niin paska olo). Siinä sit nuokuin sohvalla, päätin että ei, mä en voi tehdä sitä ihanaa sipulimössöruokaa mitä olin ajatellut, koska en kestänyt tolpillani ja ois varmaan laatta lentäny siihen ruokaankin.....
Joten uhrauduin, konttasin keittiöön ja voitelin ittelleni ruisleivän. Törkeen hyvää, en ollukaan syönyt ruisleipää aaaaikoihin. Sit takas sohvalle, mietin että kuolenko tähän ku sydän meni ihan omituisesti ja meinasin yrjötä aina kun edes mietin ruokaa.
No en sit kuollu, harmi.
Koska vieläkin vähän heikkona ryömiskelin keittiöön, otin pari kourallista muroja (tai lähinnä sitä loppuhöttöä, kun meijän kellogg's corn flakesit on ihan lopussa) ja muutaman viinirypäleen. JOITA KADUN, vittu yllättävää.
Oon nini idiootti kun meen tollai syömään, joudun sitten jälkikäteen katumaan kaikkea. Angst viilt!

No mut joo, mulla on nyt sitten seuraavat kolme viikkoa kanyyli kädessä, kun saan joka päivä antibioottihoitoa, suoraan suoneen.
Sairaalassa nuo vähän ihmetteli kun en koskenut jälkkäreihin tai tuoremehuihin, mut eivät ihmeellisemmin, vaikka äiti oli kai mainostanut niillekin sh:tani.
Maksa-arvoni oli kuulemma koholla, mitä sekin sitten tarkoittanee.
Sairaalassa oli pirun tylsää, joten yöllä kun en saanut unta kun tuota kanyylikohtaa särki niin kovasti, päätin nousta ja pöllästä niiltä pari neulaa. EI, en siksi että olisin huumeidenkäyttäjä, vaan ihan lävistystarkoituksiin. Kun ne kuitenkin on ihan hirmuisen teräviä. Ja sehän oli helppoa, kun mun vieressä oli kasa sterilisoituja neuloja. Mikä ihmeen kleptomaani mustakin on tullut..
No näillä kleptomaaninkyvyilläni sitten eilen lävistin smileyn itselleni. Mulla oli ollut se jo aiemmin, mutta nytpähän oli taas. Tosin hätiköin sen kanssa, kun koko ajan joku tuli tsekkaamaan että onko kaikki ok (siis tää tapahtui kotona), ja nyt se taitaa olla vähän vinossa koko paska. No ottaisin joka tapauksessa sen pois, sillä ajattelin hankkia tässä ihan oikean lävistäjän tekemän medusan itselleni. Tai vaihtoehtoisesti smileyn. Ja vanhemmat ei tykkää lainkaan!

Ihan ihme päivitys taas kerran, anteeksi, läskinaama lopettaa tältä päivältä lukemiin kalorit 272, itsetunto 0!

Oli taas se aika lääkärille. Aamulla jo päätin että mähän en siellä halua nolostella sitä, että oon laihtunut/lihonut/mitään muutakaan. Joten äiti toi taas leipää ja mehun, leipä lensi piiloon pois pois, mehu jäi pöydälle. Mutsi huomasi, alkoi kauhea huuto siitä kuinka se nyt on niin jumalattoman tärkeää että mä juon sen mehun. Kello oli jo paljon, joten en alkanut riitelemään muuten, kuin pyysin saada Actimel-jogurttijuoman mukaani, äiti heltyi ja Actimel sujahti laukkuuni, eikä tullut pois kun vasta iltapäivällä tipahtaessaan koulun roskikseen.
Koulussa oli muuten hyvää ruokaa, makaronia ja tonnikalakastiketta, mut mä en mennyt ruokalan lähellekään ruoka-aikaan. Vanhemmille tietysti sanoin että joo olipas namia ruokaa, söin niin paljon kun oli mun lempparia!
Koko päivän mulla oli vesipullo mukana, olin taktisesti aina miettinyt että nyt täytän sen nyt nyt nyt mutta koskaan ei tullut sopivaa tilaisuutta, tai sitten mulla oli niin kylmä etten paikaltani jaksanut paljoa nousta (sain tänään muuten kuulla että mun huulet on ihan violetit, varmaan totta, koska mulla on ollut huulet ja etenkin ylähuuli jäässä jo pidemmän aikaa) . Vikan kokeenpalautustunnin jälkeen sitten suuntasin lokerolleni, muistin sen juomapullon ja melkein panikoin: mun on juotava, koska vain siten vaaka näyttää enemmän, enkä joudu ossakeskusteluun tai mitään. Lähetin iskälle viestin että pääsin, et se tietää tulla hakemaan mut koulusta, täytin sen vesipullon sitten ja join. 0,5 litraa meni tosi kepeästi alas, täytin sen vielä uudestaan, toiset 0,5 litraa suhahti vatsaani. Tuntui ilkeältä kävellä, tyhjään vatsaan kun vetää kylmää vettä, hyi oikeasti, tunsin kuinka se hölskyi siellä vatsassa!
Tilasin sitten juoma-automaatista vielä Pepsi Maxin ja join siitä autossa kolmasosan. Olin pirun tyytyväinen itseeni, tuon verran nestettä nostaa ainakin kilon painoa ehkä, ehkä enemmänkin.
Lääkärillä paino oli noussut viimekerrasta vain 300 grammaa. Mutta isähän ei maininnut juomistani sinne, enkä minäkään. Lääkäri oli iloinen, jee olet lapsi saanut lisää painoa, mäkin olin iloinen, koska tiesin että suurin osa painonnoususta oli nestettä, toivottavasti.
Sit se kyseli että "haluatko sä parantua" ja sieltä se taas tuli, valheen piikikäs kaktus, joo tietysti haluan. Vaikka oikeasti mä en tiedä itsekään. Koulussa taas kuulin kommenttia et voi kun sä oot niin laiha yms. Aina sitten tuun niin iloiseksi noista kommenteista, mut samalla sen verran surulliseksi, että meinaan mennä vain syömään kotiin, ajattelin että jes nyt voin tänään syödä jätskiä, koska ei yksi päivä voi lihottaa niin. Ja mä en tiedä mikä mut niistä kommenteista surulliseksi saa, onko se se että mä en halua erottua joukosta niin, tai näyttää kuolemanlaihalta. En mä tiedä.
Lääkäriltä kotiin tullessa söin sitten tomaattipastaa jotain 150 grammaa, eli eli pikaisesti laskettuna 135 kaloria korkeintaan. Oishan tuossa varaa syödä vaikka se jätski vielä, mut ei, en anna itseni tehdä sitä. Korvaan senkin ruuanhimon vaikka kahvilla! Vaikka toisaalta tekis ehkä ihan mun sydämen kunnonkin vuoksi hyvää syödä vähän, edes yhtenä päivänä, mutta ei kun ei.
Ja oli muuten ihanaa, kun koulun juoma-automaatit toimi, sieltähän voi useamminkin ostaa pepsi maxia.

Huomenna sitten kun pääsen koulusta, ni teen varmaan noi loput pastat tuolta jääkaapista. Tai sitten iskä tekee kanaruokaa ja syön sitä.

H Y I

Eilisestä asti ollut niin paksu olo! Tuntuu että vatsa ja perse ja reidet oikeen höllyy kun mä kävelen, mitä tämä on!! Haluan tästä tunteesta äkkiä eroon, vedän vaikka tukisukkahousut jalkaan! Hyi etovaa!

Tänään oon muutenkin syönyt aika paljon, kinkkukiusausta päivällä ja sitten äsken muutaman kourallisen muroja ja puolikkaan juustoriisikakun. Murot ja riisikakun ois voinut jättää väliinkin. Hyi iljetys, nyt alkaa kaduttaa taas se että söin ne.. Kun taas sit toisaalta oli ehkä ihan hyväkin, kun en oo aikoihin syönyt 'kunnolla' ja tällai, olin jopa ajatellut et tänään saisin syödä vähän kevytjätskiä (sitä en ole OIKEASTI syöyt aikoihin kunnolla! Niin kunnolla että otan sitä kulhoon ja teen siitä muussia, niinkuin ennen. nykyään olen vain häpeissäni kaapinut sitä sieltä paketista, ja heti jos joku on tulossa keittiöön niin lopetan.. säälittävää).

Huomenna sit koulupäivä, ihanaa = ei syömispakkoa. Skippaan kaikki ruuat aina iltaruokaan asti. Muutenkin me käydään huomenna lääkärissä - ja isä aikoo suostutella ne ottamaan mut osastolle.... Ihan itse se sen mulle myönsi. Mut mä en usko että ne edes huolis mua sinne.
Iltaruuaksi sitten tomaattipastaa. Ja siinä saa olla päivän ruuat! Pliis!