Läheltä liippasi

Liian läheltä.
Oli tapaaminen taas psykiatrin ja lääkäreiden kans. Ensteks punnitukseen. Isä ja äiti oli sanonu, että se on kutakuinki 100 grammaa viimeviikosta pois ja meikä passitetaan osastolle.
No sit aamulla tankkasin hädissäni about litran vettä ja puol litraa pepsi maxia, ja söin epätoivoissani jopa leivän (!!!!!), jotta verikokeissa musta saataisiin verta (kun tähän mennessä ei oo enää saatu oikein hyvin).
ja sitten punnitukseen. Olin sairaan hermona, en halunnut osastolle, tai lähinnä en halunnut että vanhemmat alkaa skitsoomaan. Isä oli jo koko automatkan hokenut että onhan sulla hammasharja, koska tälle tielles jäät.
Puntari näytti vähän alle kilon parannusta. Laskeskelin siinä sitten vähän mielessäni, ja tulin siihen tulokseen että apua, oikeasti se paino olis tippunut jopa.
Ja sitten verikokeisiin, koe otettiin sormenpäästä ja meikää vitutti, että menin sen leivän syömään; mun sormenpäästä vuotaa vieläkin verta sen takia..

Ja Ulfåsaan. Sama vanha paikka, osasin suunnistaa sinne kepeästi. Sama tuoksu, samat kopisevat käytävät. Sama seinävaate. Samat kauheat tuolit, joiden selkänoja on liian kaukana.
Siellä oli muitakin, kaksi ihan selkeästi syömishäiriöistä tyttöä, toinen oli parantumassa ja toinen kai vasta tullut, ainakin näytti kamalan surulliselta siinä itkiessään.
Odoteltiin sitä uutta psykiatritätiä. Mulle tuli sairas vessahätä sen juomisen jälkeen, mutten uskaltanut kertoa, ettei vanhemmat alkaisi paasaamaan. ja onneksi en mennyt vessaan, koska se täti punnitsi mut vielä uudestaan: tulos vaikutti kevyemmältä kuin lääkärin ottama, vilkuilin isää joka alkoi hermostua, tietty uurre sen kasvoissa syveni ja se mulkoili siellä päätään pyöritellen. Ajatteli taatusti että olin huijannut sen kilon nousun kanssa, mitä en ollut tehnyt!
Pyysin päästä vessaan, onneksi sain, meinasin kuolla siihen vessahätään!
Siinä sit juteltiin, se nainenkin sanoi että tilanne on todella paha, ja mulle on yksi jos toinenkin lääkäri suositellut jo sitä U26-osastoa, eli vaikeasti syömishäiriöisten nuorten ossaa. Pelko kasvoi mun sisällä. Mä en halua sinne. Siellä on oikeasti häiriöisiä, siellä tarvitsee syödä, katsella oikeasti laihoja jajaja... Melkein itketti, kun se nainen sanoi ettei mikään ole mun syytä. Ja isä oli juuri tapansa mukaan toitottanut, että kaikki johtuu musta. Teki mieli itkeä ja halata sitä naista, voi sinä ihana, ymmärsit.

Sit se puhui jonkun toisen tyypin kanssa, ja olin ihan varma että tuun jäämään osastolle. Niin kai oli isäkin, se näytti helpottuneelta ja iloiselta.
Sit ne kutsui meidät takaisin. "Nyt emme näe selkeetä tarvetta osastolle." HELPOTUS! mutta sitten: "... koska meillä ei ole osastolla tilaa."
Mä olisin joutunut osastolle, jos siellä olisi ollut yksikin paikka, ja ehkä myös jos oisin puhunut enemmän totta siellä...
Isä myönsi sille naiselle, että se oli pettynyt etten mä jää osastolle. Ja ne toitotti, kuinka olen vaarassa ja plaa plaa tiedän sen itsekin, siitä etten pysty istumaan ja että ylähuuli on jäässä jatkuvasti ja että saan sormeni hauikseni ympärille !

Automatka isän kanssa oli yhtä helvettiä. "Sulla kävi munkki. Mun puolesta sä oisit saanu jäädä sinne. Ja nyt mä en sit jaksa kattoo enää yhtään pelleilyä". Mietin, että jaa, ethän sä ole mun pelleilyä nähnytkään...
Itketti.
Tulin himaan, tarkastelin itseäni peilistä. Ja kyllä, sieltä katsoi takaisin joku kuihtunut ja luinen. Iljetys. Okei, vatsaan olen tyytyväinen, juuri sopivan litteä, tai no ylhäältä ehkä hieman pullea. Mutta kädet, hyi mitkä tikut, samoin jalat. Mutta etenkin perse. Se oli ällöttävää huomata. Hyi! Mulla ei ole enää persettä. Oikeesti, te ette ehkä voi uskoa, mut totta se on. Ei lainkaan lihaa taikka mitään oikeassa paikassa.

Otin sit vähän kuvia, kun olin niin kamalan näköinen, voin laittaa tännekin.

Siitä sitten inspiroituneena söin vähän muroja kuivilteen ja omenan. Ajattelin että noni nyt oon jo syönyt enemmän kuin muina päivinä, ja olin kamalan tyytyväinen. Periaatteessa. Mä voisin lihoa, vaikka vähän. En näyttäis SAIRAALTA, jaksaisin, mulle tulis perse, ylähuuli ei jäätyisi - mutta oisin silti tooooodella laiha. Sellainen voisi kelvata. Tai edes se, että joku välillä muistuttaisi kuinka hoikka olen, tai edes se että tuntisin itseni hoikaksi ja näyttäisin siltä ! Mutta silti hyvinvoivalta.

Söin tänään vielä kanaa ja riisiä, ajattelin tsempata ehkä hieman parempaa elämää kohti. Saa nähdä kauanko tätä jatkuu. Kuitenkin piilotan vielä ruokaa ja valehtelen, paha juttu. Lääkärinainen sanoi, että ens perjantaina on uusi aika, siiheksi pitäis olla 500 grammaa tullut lisää painoa. Saa nähdä pystynkö siihen. Jos en, niin tuo sanoi että sit otetaan tää ossa uudestaan puheeksi.
Ja ehkä kuitenkin nostan painoa mielummin kotona, kuin pakotetusti ossalla.

Isän saisi deletoida mun elämästä. Sen takia en kestä enää mitään. Se kielsi multa pepsi maxin ja kahvin, mutta en aio totella.

tahdon purkkaa, mutta joku paska unohti ostaa.