Joskus sitä muistaa paikkansa maailmassa.
Silloin, kun matkustaa satoja satoja kilometrejä pohjoiseen. Siellä on aina tuntunut hyvältä, Suomen pohjoisessa. Niin nytkin. Sen tajusi jo junassa, odotin sydän pamppaillen Lahtea, silloin J astuisi junaan ja voisimme istua vierekkäin ja syödä karkkia ja porkkanaa ja odottaa että juna saapuisi Kuopioon, josta jatkaisimme matkaa yön hämärässä liftaten.

J astuu junaan.
 Katseemme kohtaavat ja hymyilemme. Vaellamme junan päästä päähän ja etsimme sopivaa paikkaa.
Minun lippuani ei koskaan tarkastettu.

Asiat ovat aika hyvin kohdallaan. J syö karkkia ja minä porkkanaa. J juo mehua ja minä pepsi maxia.
Liftireissulla peräämme soitetaan poliisit, moottoritien varrella liftaaminen on laitonta.
He miettivät, pitäisikö heidän heittää meidät sinne, minne matkamme suuntasi. Eivät heittäneet. Sen sijaan törmäsimme kävelymatkallamme kuopiolaiseen osastotyttöön, joka oli juuri karannut, ilman kenkiä ja mukanaan vain laukku ja sen silmät näyttivät itkeneiltä.

Perillä pystytämme teltan, kuuntelemme ihmisten rummutusta, emme huomanneet naapuriteltan valoja kuin vasta sen jälkeen kun oma telttamme oli jo pystyssä.
Sisustimme telttamme kivaksi. Halasimme yön pimeydessä. Ihanaa olla vihdoin kotona.

Istuimme joka ilta Chai-keittiössä kuunnellen ja laulaen lauluja. Hymyilimme uuden perheemme kanssa. Halauksia, poskisuudelmia, suudelmia suulle.
Ensimmäisenä iltana kaunissilmäinen poika iskee minulle silmää, minä tanssin rumpujen tahtiin.

Viiden päivän aikana opin uusia liikkeitä poilla, tutustun naapuriteltan ihmisiin, joista eräs tulee nukkumaan minun ja J:n päälle telttaamme, vaikka me yritämme nukkua.
Tanssin paljon, rummutan vähän, soitan munniharppua ja pyöritän poita tulella. Adrenaliini virtaa ja sydämeni hakkaa.

Syön julmetusti karkkia.
Ja muita herkkuja, ja ruokaa, ja suklaata, mätän naamaani sillä vannon ettei tästä tule tapaa, ja että heti kun pääsen kotiini niin normaali tahti jatkuu jälleen.
 Vatsani menee sekaisin, niin muidenkin.
Kotona palaan jälleen salaattiruokavaliooni. Tänään söin kyllä pastaa vähän.

Nukun yön kaunissilmäisen pojan teltassa. Kovalla maalla, selkä vasten teltan nahkeaa lattiaa.
Muut yöt nukun J:n vieressä, poltamme suitsukkeita ja kynttilöitä ja napostelemme kuivattuja omenoita ja banaaneja, lahjoitan ne viimeisenä iltana ihanalle tytölle, jonka tapasin pitkästä aikaa, viimeksi näin sen T:n luona evakossa, nyt se oli täällä ja meillä oli sen kanssa ihanaa, se oli puhjennut kukkaan.

Viimeinen ilta oli ihanin.
Menimme, minä, J, kaunissilmäinen poika ja T, Chai-keittiöön, siellä ei ollut ketään joten sytytimme sinne kynttilöitä ja minä tein uuniin tulen ja keitin siinä kaakaota, istuimme tuijotellen tuleen ja huikkailimme ohikulkeville perheenjäsenille: "Hey sister, take some hot chocolate! Brother, there is hot chocolate on the stove!"
Eräs Rainbow-veli pantomiimi-liftaa paikalle. Sillä on hassuja juttuja ja nauramme kippurassa.

Liftasimme J:n kanssa takaisin, saimme suoran kyydin Kuopio-Espoo alle viidessä minuutissa.
Kotiin palatessa pelkään lihoneeni suunnattomasti, vaikka oikeastaan näin on aika hyvä, olen unohtanut pelätä ja huolehtia, ja silti voin vain palata takaisin salaattiannoksiini ja yöllisiin seikkailuihini Helsingin sykkeessä.
Tapasin eilen illalla erään Rainbow-veljen Helsingin keskustassa. Se käveli tyynen rauhallisesti vastaan, minä olin tulossa kännisten punkkareiden luota. Hymyilimme toisillemme ja tunsimme yhteenkuuluvuutta.
Meissä on jotain samaa, mitä muissa ei. Me olemme perhettä.