Pitkästä aikaa

Pitkästä aikaa minä istuin Ruttopuiston kesänvihreällä nurmella, pitkästä aikaa tunsin sen huumaavan kesän tuoksun, pitkästä aikaa oli niin rauhallista kun voi vain istua ja kävellä pitkälle kauas kauas ja etsiä R-kioskia.

Ja pitkästä aikaa minä näin T:tä.
Me olimme olleet riidoissa liian pitkään, ja aina hän tuli kaikesta mieleen, ja kaikkialla mieleen, liikennevaloissa ja jalkakäytävillä, kesäisissä juhlissa ja yön pimeässä, toisten silmissä ja yksin iltatulilla. Se oli tullut juttelemaan minulle aiemmin, sovimme, näimme jo samana päivänä, minä annoin sille anteeksi oikeastaan jo ennen kuin se ehti edes sanomaan mitään.
En minä halua sen kanssa tapella.

Minä näin sen Kolmen sepän aukiolla, sillä oli violetti paita ja vihreät housut ja kun minä istuin sen viereen, se tuoksui muistoilta ja lempeydeltä.
En uskaltanut heti katsoa sen taivaansinisiin silmiin.
Me puhuimme niinkuin ennenkin, äänessä vähän käheyttä, poika poltti tupakkaa ja minä katsoin vierestä, odotimme kärsimättöminä liikennevaloissa Stockan kulmalla.
Huomasin askeltemme liikkuvan samaan tahtiin.
Minua ei ahdistanut vaikka olimme kahden.

Minua ei ahdistanut vaikka se kertoi asioita, joiden olisi pitänyt ahdistaa.
Se kertoi asioita siitä miten sillä on ollut ikävä, miten se ei ole pystynyt ajattelemaan selkeästi, miten minä olen ihana ja miten se pelkäsi menettävänsä minut lopulta.
Toisinaan olen tuntenut samoin, pelännyt etten voi enää koskaan soittaa hänelle ja kertoa miltä maailma tänään tuntuu, ettemme voisi koskaan jakaa surujamme ja uneksia paremmasta maailmasta.
Ilmeisesti voimme sittenkin. En kuitenkaan tiedä, mitä tunnen häntä kohtaan, aina kun olemme erossa, en saa häntä päästäni, nyt taas tuntuu turvalliselta, kun tiedän että hän on tuolla jossakin.

Me emme sovi yhteen.
Se on maailman vaikein ihminen ja niin olen kuulemma minäkin, se sanoi kuvailleensa minua kaverilleen, "se on itsevarma mutta itsestään niin epävarma", ja se osui niin oikeaan että teki mieli itkeä. Minussa on liikaa mutkia niinkuin siinäkin, me tunnemme liikaa samoja ihmisiä ja teemme liian samoja asioita, se on tekemisissä liian pelottavien asioiden suhteen, sen pää on liian hajalla niinkuin minunkin, enkä usko että se tekee kummallekaan meistä hyvää.
Silti pidin siitä, kun kävelimme Eiran läpi kohti Tuomiokirkkoa, ostimme kahvia ja jäätelöä pienestä mutterinmuotoisesta kioskista, suunnittelimme benji-hyppyä ja yhteisiä retkiä, istuimme puunjuurella. Minä sain läpsytellä paljain jaloin ja sillä oli ne hienot kengät joissa on vähän pinkkiä.

Se kysyi mitä mieltä olen siitä, enkä osaa vieläkään vastata.
Mitä minä tunnen, ihan kuin tietäisin, tuntuu että minä olen vain sata sirpaletta ilmassa, vaikka yksi niistä ajattelisi jotain niin toinen voi olla toista mieltä, eikä niistä oikeastaan saa edes selvää.
"Sulla ei ole enää edes mahaa" sanoo se, katson alas ja totean että eipä kai, sanon ettei kyllä silläkään, mihin se vastaa että eipä ihme.

Halaamme pitkään ennen kuin lähden bussilla kotiin.