Paljon on tapahtunut

On taas niin paljon kerrottavaa. Ehkä se on tämä viilenevä sää, joka saa minut tuntemaan oloni jälleen itsekseni. Ihana, maadoittunut olo, ei laisinkaan leijuva tai etäinen, vaan sellainen että Minä Olen Tässä.
Ostin Pariisin Kevään uuden albumin, kuuntelen sitä nyt ensimmäistä kertaa ja tuntuu että se kuuluu tähän syksyyn, niin kuin se ensimmäinen levy kuuluu viime talveen. 

En edes tiedä mitä kaikkea pitäisi kertoa, kai jälleen jotakin typeriä seikkailuja. Hymyjä bussissa, pitkälle aamuun jatkuneita jatkojen jatkoja. Vain porkkanalla ja läkeroleilla kitkutettuja päiviä. Silti on ollut kauhean hyvä olla.
Olen palannut itseeni, yksi päivä kasvoni muuttuivat sinisiksi liiasta kylmyydestä, tänään ne ovat varmaan helakanpunaiset liiasta kuumuudesta.

Toissapäivänä ne olivat varmasti punaiset ihan toisesta syystä, kävelin alppipuiston asfalttitietä, olin menossa tapaamaan Viuhtia. Se on suloinen tyttö, tunnen tosin oloni sen seurassa usein kovin miehiseksi ja pökkelöksi, tälläkin kertaa aluksi, kun istuimme mutterikatoksessa ja hätistelimme ampiaisia auringonlaskuun.
Vaihdoimme paikkaa aluksi neljä kertaa, missään ei ollut hyvä.
Viuhdilla on maailman ihanin iho, niin kimmoisa ja sellainen että tekee mieli koskea, ja niin sen kehokin on sellainen, minä sain sen hiuksetkin vähän aikaa sitten, kun se leikkasi takkunsa pois. Aion ommella ne omaan päähäni lähitulevaisuudessa.

Pian kävelimme käsikädessä Rautatientorilla, ihmiset viheltelivät ja katsoivat perään, HYI huusi joku, "you're the best couple in Helsinki" huusi toinen. Kai me näytimme ihan hassuilta, molemmat tällaisia ihmisenpuolikkaita, kävelimme paljain jaloin, haaremihousut jalassa, Viuhdilla oli huivi päässään kuin Neitsyt Maarialla ja minulla taas oli huivi käärittynä hupuksi kuin muslimilla.
Ostimme liianm kuumaa teetä ja liian kalattoman lohisämpylän.
Eksyimme vahingossa yön pimeydessä johonkin autotapahtumaan, katselimme ympärillemme ja huomasimme hienoja autoja kaikkialla, sitten olimmekin jo niiden keskellä. Spottasimme kolme hippipakua, sekä rekisterinumerot 12 ja 13, sarjani alkaa olla täydellinen.
Näimme myös auton, jossa oli vain yksi paikka. Äänemme nousivat kimeiksi ja osoittelimme sitä innoissamme, voi katso miten söpö avaruussukkula!
Viuhti sanoi, että olisi halunnut vietellä minut, valehtelin ettei se ollut vielä onnistunut. Emme suudelleet.

Matkustin sitten taas monia monia kilometrejä vain yhden pojan takia, ja ehkä vähän siksikin että oli keskiaikamarkkinat.
Se poika on aika ihana. Tuntuu erilaiselta kuin yleensä. Ei sellaiselta loikkaukselta, uhkarohkeudelta, kipinöinniltä. Vaan luottavalta, tasaiselta, vakaalta. Siltä että voin pyöritellä sen kanssa poita yhdessä, katsoa välillä silmiin ja jatkaa tietäen, että kaikki katsovat ja tulevat kyselemään, puhuvat meistä kuin yhdestä henkilöstä, eikä se tunnu lainkaan ahdistavalta. Ensimmäistä kertaa ikinä tuntuu hyvältä tuntea jonkun kädet silmilläni, pehmeät ja vähän arkailevat, ne peittivät katsekontaktini yhteen ihan hauskannäköiseen poikaan.
Tuntuu ettei mun tarvitse piirittää sitä, olla mitenkään Kiinnostava ja Mystinen ja Hieno. Ymmärrämme toisiamme puolesta sanasta, kikatamme kesäteatterin penkeillä kun ne kiikkuvat epätasaisina ja taikapulloni korkki lentää oluen voimasta ilmaan, ihmiset katsovat paheksuen mutta minä voin nojata häneen vaivihkaa tuntematta oloani nyt vihatuksi.
Meidänkin askelemme tahdittuvat yhdeksi. En edes tajua katsella muita sinä aikana, kun sekoilemme pikkukaupungin kaduilla. Hämmästytämme ihmisiä jatkuvasti rastoinemme ja kummallisine pukeutumisimme, availemme vyölaukkujemme nyörejä ja unohdamme tulikeppimme R-kioskiin. Menemme paikallisiin lauantaitansseihin, meitä ei kuitenkaan kiinnosta humppa vaan laitamme ulos pienestä kovaäänisestä psykeä soimaan ja alamme pyöritellä poita ja tulikeppejä.
Joku mies heittää meille euron.

Joku nainen pyysi meitä taiteiden yöhön esiintymään.
Suunnittelimme muutenkin kaikkea kivaa yhteistä, minun synttäreitäni (jotka ovat viikon päästä, tasan) ja matkaa Amsterdamiin. Tänään lähdemme yhdessä Rainbow Gatheringiin, minulla olisi kyllä protu mutta jätän sen väliin. Extempore-matkailu on kivempaa. Saan nukkua teltassa ja tehdä mitä ikinä lystään (ja syödä niin vähän kuin jaksan) ja saan olla hänen kanssaan. Ja muidenkin. Oikeastaan se tuntuu nimenomaan kamalan hyvältä, se että siellä on muitakin ja sitten minä ja se ja meillä on jokin yhteys.

Lähdin pikkukaupungista bussilla, valehtelin täyttäväni kohta kuudentoista jotta sain alennuksia. Bussissa kaverit soittivat minulle, Alppipuistossa oli taas reivit ja minä olin matkalla bussissa, perille päästyäni kaikki meininki oli jo loppu, minut pyydettiin Pasilaan ja pyörin levottomana paikallani Rautatientorilla, kaksi poikaa katseli paljaita varpaitani ja keskiaikareleitäni mielenkiinnolla.
En välittänyt vaan leikin mukana. Vedin uuden hiippahuppukeeppini hupun päähäni.
Törmäsin tyyppeihin ja pyörimme hetken yhdessä, junassa tapasin taas ne pojat, rullaportaissa ne jo puhuivat minulle, pyysin niitä mukaan kemuihin.
Ne lähtivät.
Taiteilimme tiemme pimeää polkua pitkin Pasilan siltojen ali, terävät kivet tuntuivat ikäviltä jalkapohjissa ja kantamukset painoivat, mutta en välittänyt sillä kehoni halusi jo tanssia. Ratapihalla soi dubstep ja näin monta ihanaa nutturapäistä poikaa, ja rastapäistä ja muutaman hattupäisenkin, ja yhden vallan ihastuttavan neidon, se kyllä oli aineissa.
Hattupääpoika hymyili minulle ja sydämeni vavahti, hymyilin takaisin ja näytin sille parhaat muuvini. Rastapääpoika hymyili, tein samoin. Toinenkin hattupää hymyili.
Nutturapääpoika ei koskaan hymyillyt minulle. Se näytti ihan Oulupojalta ja hetkeksi minut valtasi taas se tunne, kaipuu ja ikävä ja raastavuus, se sellainen tunne etten ole oma itseni vaan että minun pitää näyttää sille, pitää tehdä jotain jotta se huomaa minut.
Onneksi tajusin sen pian. Lopetin. Nauroin nutturapään mukana, eikä tuntunut kamalan pahalta. Tanssimme vierekkäin toisistamme välittämättä aamuneljään. Polvet olivat tulessa ja paljaat jalkapohjat naarmuilla, dubstep ja reggae ovat vaikeita tansseja kun pitää heilua ylös ja alas eikä väsymystä huomaa kuin vasta sitten kun pitäisi kävellä 10 kilometriä kotiin.

Otin taksin, istuin eilisen aikana yhteensä kolme kertaa taksissa. Sain kaikista kerroista vähän alennusta, koska taksikuskit tuntuvat olevan kivoja.
Se naiskuski tosin alensi vähiten.

Tanssiminen oli ihanaa, ne väristykset joita musiikki aiheuttaa kehossa, muuttaa kaiken väkisinkin liikkeeksi, ah se basso ja voi ne ihmiset jotka katsoivat innoissaan kun pyörittelin poita ja tanssin monta tuntia putkeen, en tuntenut sieltä ketään joten minulla ei ollut mitään syytä lopettaa, söin porkkanaa ja join vettä tanssien, kuinkahan moni luuli että olin vetänyt essoja tai piriä.

Olin tänään kirpputorilla myymässä vaatteita ja koruja, kukaan ei huolinut venytyskorujani, monet kyllä kyselivät niistä, mutta sitten kun kerroin, ne totesivat että hyi.
Tuumasin, ettei heidän ehkä kannata katsoa sentin kokoisiksi venytettyjä korvareikiäni. Toisessa niistä on simpukka koruna.