Silly me

Öh, nyt on sellainen olo et voisin alkaa punnitsemaan itseeni vaikka.. joka viikonloppu tai aina tiettynä päivänä. Vaikka perjantaina, pääsen silloin koulusta aikaisemmin eikä kukaan huomaa jos käyn vaa'alla, kun ei täällä ole ketään kotona.
Ja kukaanhan ei saa huomata, muuten tästä lähdetään taas lääkärille ja Ulfåsaan aika nopeasti..

Kamala luuseripäivä, heräsin aamulla ennen päiväruokaa joten menin syömään pari kourallista muroja kuivilteen yläkertaan. Ne Kellogg'sit on vaan niin hyviä pelkälteen.
Ja sit tuli päiväruoka, keittoa, ajattelin että kerrankin pystyn syömään keittoa ilman että otan leipää.
Ja vitut. Otin sitten hapankorpun, nam oli hyvää, joten otin sitten vielä näkkärin. Ja ruuan jälkeen vedin napaani vielä toisenkin näkkärin.
Silly, silly me.

Mul on sekava fiilis. Toisaalta en pysty käsittää ana-liikettä, miksi houkutella nuoria ihmisiä tuhuoamaan koko elämänsä ruuan takia. Eikä ne kaikki thinspovideotkaan ole kivoja, näytetään vaan nälkäkuoleman partaalla olevia ihmisiä, tai sellaisia jotka on vaan luonnostaan laihoja, tai sitten muokattuja kuvia. Musta on osin surullista katsella niitä, voi nuoret naiset mitä ootte menneet tekemään. Musta on surullista katsoa, kuinka joku joka voisi olla iloinen ja vaikka bilettää kavereidensa kanssa, oksentaa kolme tuntia yksin vessassa ja itkee meikkinsä pitkin poskiaan.
Musta siinä ei ole mitään kaunista.
Mut silti tuntuu että olen itse osa sitä. Mutta enhän mä kaunis olekaan. Mutta siis.. mä silti katson niitä videoita, aina jos saan linkin johonkin uuteen niin on heti mentävä katsastamaan se.

Eilisillasta lähtien on ollu kamala senspis päällä! Sensepiration.
Mä itken, mä katson thinspiration-videoita ja itken, mä katson sensepiration-videoita ja itken, mä katson videoita terveistä ja iloisista ihmisistä ja itken.
Kaikki se tuntuu niin kaukaiselta. Mä en kuulu mihinkään, mä en ole mitään, ikuinen väliinputoaja.
Mä katson surullisia musiikkivideoita, joissa sanotaan että sä olet kaunis, taistele anoreksiaa vastaan. Mä ajattelen, että mä pystyn siihen, koska mä olen vahva, haluan olla vahva ja olen sitä!

Mutta sitten iskee todellisuus ja alkaa itkettää lisää. Mä en ole vahva. Mä annan anoreksian ohjailla mun tekemisiä.
Normaali elämä, mitä se on?

Todellisuus iskee niin vahvana. Mä en voi syödä enemmän vaikka pakottaisin itseni. Siitä tulee kamala olo, eikä se vielä mitään, mä en halua lihoa. Enkä mä varmaan lihoisi, ehkä, mutta.. joku siinä käskee, joku sanoo että älä tee sitä, näytä muille että elät kolmella kalorilla päivässä, näytä näytä näytä todista kerro esitä.

Mä oon syönyt tänään reilusti alle 400 kaloria.
Mä en halua syödä enempää.
Mut se sensepiroitunut osa musta sanoo, että syö. Ota sellainen Activia-jogurtti joita pakotit isän ostamaan. Ne on odottaneet siellä viikon. Tai ota raejuustoa, edes vähän. Ota muroja. Ota kaakaota, tai vaikka jätskiä, sitä kevyttä, edes pieni siivu, 50 grammaa, tai vaikka 30, ei se lihota, sehän on kuin vain maitoa, se maitolasi jonka sivuutit ruualla, eiks niin, kyllä sä voit.
Ja hetken se ajatus tuntuu hyvältä.
Mutta sitten muistan. Ehkä äiti pakottaa illalla vielä syömään. Ja illalla on pizzaa, itsetehtyä. Mä en halua syödä. Mä voin piilottaa sen. Mutta mä närvin kuitenkin sitä juustoa siitä pussista, se on niin ihanaa, mutta ah niin kaloririkasta. En mä voi syödä mitään muuta tänään enää, kuin sitä juustoa, ja sitäkin ihan vähän ettei vaan tule liikaa.

Eilen illalla äiti ja isä yritti saada mut syömään. "Ota se Activia sieltä jooko" - EN. "Laitanko mä sulle leipää?" - ET. "Pidä huolta itsestäsi. Mä keitän sulle teetä." - ÄLÄ. "Mä voin tehdä munakasta" - ETPÄS.
Mä kieltäydyin kaikesta. Vaikka laskin, että vaikka oisin syönyt kaiken mitä ne ehdotti, olisi kalorisaldo ollut vain 250 - korkeintaan siis siltä illalta.
Mut mä en halunnut, ihan vain siitä periaatteesta että ne ehdotti.
MUTTA mä halusin kuitenkin. Mulla oli kamala nälkä, viimeksi olin syönyt keskipäivällä vähän. Mä toivoin että äiti vaan toisi vaikka näkkärin mun eteen ja vahtisi että söisin sen. Tekisin sen niiiiin mielelläni. Oisin tehnyt. Oisin nautiskellut siitä tai vaikka ahminut.
Mutta nyt kun ne oli huomannut etten syö, niin sittenhän minä en piru vie syö.
Poikkesin jääkaapilla ja hiplailin viinirypäleitä, irrotin yhden ja pudotin takaisin rasiaan. EI, minä en syö, EN, olin luvannut itselleni.

Mä en tiedä mitä tästä illasta tulee.

Kapinoinko mä vastaan kuin mikäkin pahainen teini tai murkkuikäinen kakara?

Taidan lähteä ulos selvittämään päätäni. ja tällä kertaa en poimi maasta tupakkaa (ehkä. ettei musta tule polttajaa. voisin poimia, että saisin ruuanhimon lakkaamaan.)

Vittu, olen sairas.