... enkä toivo kuolemaa?

Ihme viikko taas ollut.
Viimeksi kirjoitin siitä kuinka on ollut helppoa syödä vähän. Ja sitten tietty karkasi mopo käsistä. Söin söin söin, söin minkä syömästä ehdin, ainakin siltä tuntui. Ja söin RUSINOITA. Olen oksettava.
En mä oikein muista viime päivistä mitään. Iltaruoat on lentäneet roskikseen, muovipussiin mun vaatehuoneessa. Pelottaa että ne keitot ja ranskalaiset alkaa haista siellä.
Ja mua alkaa huolettaa, koska juon niin paljon kahvia. Makeutusaineella, ilman maitoa. Pelottaa, että siitä tulee kamalasti kaloreita ja ties mitä paskaa.

Mut joo, tänään oli se aika lääkärille. Aluksi mietin että jes miten ihanaa, koulusta suoraan käydään siellä äkkiä, sitten tulen kotiin ja olen siihen asti ollut ihanasti syömättä. Ja kun vielä on koeviikko, niin saisin ihan rauhassa olla syömättä ja käydä vaa'alla ja juosta tai olla juoksematta. Olla ilman että kukaan kiinnittää minkäänlaista huomiota.

Mut lääkärillä tuliki sitten tuomiota toisensa perään.
Mun syke oli 41. Liian alhainen, kun ei ollut edes leposyke. Jouduin sit vielä johonkin sydänkäyrään siellä, sanoivat että vaarana on sydäri tai sydämen vajaatoiminta tai jotain ihmeen tykytyksiä etenkin yöllä.
Painoa oli omasta mielestä vaa'alla liikaa, mut se johtui varmaan siitä et se otti sen painon kaikki vaatteet päällä. Ja kaikenlisäks olin just kokeessa juonu puol litraa vettä, ja oli ihan mieletön vessahätä! Et mä toivon et se ois joku ees kilon vähemmän. Ei, pliis enemmän viel..
Epävirallinen diagnoosi anoreksia, vitun yllättävää. Menkkojen loppumista en onneks sanonu niille. Kuitenki oisivat laittaneet gynelle tai jotain, ja sit ois taas ollut koko perhe viel huolestuneempi.
Liikkakielto, kuukaudeksi. IHANAA. No ihan kuin oisin muutenkaan kamalasti liikkunut. Mut joo, ei reilua.
Sit verikokeisiin (maksa-arvot yms jotain paskaa). Ne tökki mua aluks vasemman käden taipeeseen, sitten oikean käden. Ei tullu verta mistään, mua alkoi jostain ihmeen syystä heikottaa. Käskivät mun sitten mennä lavuaariin lämpimän veden alla huuhteleen käsiä, että saatais veri kiertämään. No huuhdoin siinä sit joku pari minuuttia, sitten taas neulan alle. Ja nyt verikoe otettiin kämmenselästä, kun ei muualta ne suonet vieläkään näkyneet. Ja siitäkin tuli sitä verta tosi heikosti..

Uus käynti lääkärille ens viikolla. Sitä seuraavalla viikolla sit Ulfåsaan.. Taas tää rumba alkaa.

Sit kotiin. Isä soitti äitille ja kaikki oli taas ihan huolissaan ja pälä pälä. Mua pelottaa se kun ne on vihasia mulle. "Taas sai sitä tyttöä kyyditä niin etten töihin ehtiny". Mä syytän itseäni, tuntuu kamalalta. kaikki katsoo vihaisesti ja mä tiedän mitä ne ajattelee. Ja mä haluan vain kadota täältä!

Tänään oon sit syönyt ihan liikaa. Spagettia ja kalakastiketta, ruokalusikallisen muroja. Siinä se. Tuntuu kamalalta, ette arvaakaan nimittäin kuinka paljon vedin sitä kalakastiketta.
Ja äiti kun vielä ihanasti ilmoitti että joo, tänään sit syöt kunnon iltapalan. Eli toisinsanoen se varmaan vahtii että vedän jotain ruokaa alas. Muuten en kyllä aio, vien ruuat alakertaan ja piilotan.

Koska ei tää mua lannista. Vaikka mä en ehkä halua laihtua enää, koska jo nyt on kamalan kylmä (lääkäri sanoi että jaloissa ja käsissä on ihan sairaan huono verenkierto.), kaikki katsoo mua kuin sairasta lasta ja kohtelee samaten. Eikä ole kamalan hyvä olla. Mut mä en halua lihoa. Mä en halua normalisoitua, vaikka sitten toisaalta haluankin.

Toisaalta mä haluan normaalin elämän. Mä en halua sydänvikaa sen enempää kuin tällaista lääkärikierrehelvettiäkään. Ne sano siellä, et oon pahemmassa kunnossa kuin viimeksi sinne joutuessani, pituuspaino paljon enemmän miinuksilla.
Sit tänään tuli hetkellinen senspis, siks aikaa kun söin niitä muroja ja itsetehtyä sorbettia (fairly no calories) ja sit pari omenasipsiä (fairly no calories). Ja sit vielä söin enemmän sitä kalakastiketta, tai siis närvin jotain purjoja ja sipuleita sieltä pannulta.
Ja nyt on kauhee morkkis, miks söin niin paljon, läski!!!!

Vaik tiedän ettei näin voi jatkua. Ne sano että ossahan on sit kans vaihtoehto, nenämahaletkut yms. Ja se on viimenen mitä mä haluan! Niissä nenämahaletkuruuissa on jotain miljoona kaloria, eikä sitä voi säännöstellä ite eikä kukaan vittu tajua mitkä traumat se jättää!!!

Siinä sydänkäyräkoneessa tuli mietittyä sitten kaikenlaista. Se lääkäri sanoi, että syöthän sit nyt kunnolla. Teki mieli sanoa että NO IHAN KU. Tai siis, kun jotenkin se lääkärin toteamus oli sellainen että "hah saatiinko sut pelästymään, saatanan luovuttajapaska!".
Mä en halua luovuttaa, mutta en mä halua tätäkään.
Kertokaa mulle mitä mä haluan.

Elämä on toivotonta. Tässä ei oo enää mitään hauskaa, en pysty nauttimaan asioista joista ennen niin tykkäsin. Kaikki on sumeeta ja paskaa. Elän vain pääni sisässä, eksyneenä sinne jonnekin. Koitan sieltä huhuilla muita, jotka ei kuule ei vastaa ei halua vastata.
Silti pelkään lihomista, sitä että se menee överiksi, muutun siksi rumaksi siaksi joka olin ala-asteella, se ruma lapsi ja kaikkien kiusaama. Se oli kuitenkin aika hauska lapsi, sillä oli kavereita ja se jaksoi riehua ja sille elämä hymyili. Se kuuli kaikkialta miten iloinen se on. ja elämänmyönteinen.
Ja samaa kuuli se terve, vain vähän alipainoinen, lapsi joka olin vähän aikaa sitten, ehkä kesällä, ehkä vuosi sitten. Vaikka sekin lapsi tarkkaili syömisiään, se lapsi silti söi. Kaikki sanoi että se oli hyvännäköinen. Se sai kavereita, se oli tosi hauska ja mukava ja iloinen. Se oli omaperäinen.
Mikä tämä on, mikä nyt olen. Mä en tiedä. Ruma. Kalpea. Mä en pysty enää edes istumaan, se sattuu joihinkin perseluihin tai sitten vaihtoehtoisesti häntäluuhun. Ja selkään. Mä en jaksa pitää edes silmiäni auki. En jaksa puhua, en hengata muiden kanssa. En syödä en nukkua en mitään.

Kaikki katsoo säälien. Ja peläten. Mä tunnen monta, jotka on kaikonneet mun luota. Koska ne pelkää.

Mä vaan toivon että voisin aloittaa elämäni taas nollasta ja valita paremmin.

edit
taas näitä typeriä jälkiedittejä.
Mutta sanompa vain että meni viimesetkin parantumismyönteisyyden muruset.
Lauantaina ois ollu tiedossa menoa, kavereiden kanssa joita en oo aikoihin nähnyt, kun vanhemmat on kieltäneet menemästä. Sit kävin äsken kysymässä siitä, kun nyt kuitenkin luulin kaiken olevan ok.
Isä sitten sanoi että multa on nyt kaikki menot pitkäksi aikaa kielletty.
Arvatkaa huvittaako tässä edes yrittää parantua. Mun elämältä viedään pohja ja sisältö, vain ahdistus ja ruuat jää. Ei mun tee mieli tehdä muuta, kuin rypeä tässä paskassa. Miten ne luulee, että mä jaksan mitään ilman kavereita, tai ilman vapautta tai ilman sitä että saan edes joskus olla onnellinen ja päättää jostain itse!
Miten ne luulee, että voin ikinä olla normaali, kun en mistään näe normaalin mallia ja jään niistä ihanista normaaleista asioista jälkeen!
Sitten vasta kun kunto kestää saan mennä, sanoi isä.
Nyt tekee jälleen mieli vetäistä ne migreenilääkkeet kaapista. Sen sijaan taidan mennä suihkuun itkemään huonoa oloani lämpimään. Muuten on liian kylmä. Ja taidan jättää kokeisiin luvun väliin, koska mitä väliä silläkään enää on.