A A L L O N P O H J A

No, sieltähän se tuli, ihanan lyhyesti ja typerän ytimekkäästi.

Viime postauksessa, vai oliko se sitä edellinen, kerroin siitä kamalasta jutusta, mutsi soitti lääkärille ja sitä rataa.
Eilen sitten olin kaverin kanssa leffassa, ihana päivä, olin syönyt kotona hyvin pihviä ja sienikastiketta ja otin jopa jätskiä ja söin vähän piparitalon kulmaa ja vaaleaa leipää. Menin kaupungille, seura oli hyvää, leffa oli kiva, ostin Battery Strippediä, pitkästä aikaa, siemailin sitä siellä leffassa, vain 17 kaloria.
Kaikki meni hyvin hyvin hyvin, melko ihanasti, paremmin kuin hetkeen, oli ihanan sosiaalinen olo ja puhuin vieraille ja olin oikeasti hauska ja iloinen ja onnellinen.
Siihen hetkeen asti, kunnes astuin kotiovesta sisään.

En tajua, niin se vain meni. Heti kun sain kohmeiset käteni pois lapasista ja pääsin vessaan liruttamaan batteryt pois rakostani, tuntui kuin maailma räjähtäisi. Sisällä oli paha olla. Vanhemmat yritti selittää jotain, en muista mitä, en voinut kuunnella, se sisäinen ääni huusi liian kovaa, piti keskittyä siihen ja samalla en voinut keskittyä mihinkään, liikaa ääniä ja huolehdittavaa kaikkialta, teki mieli repiä hiukset päästä ja sydän ulos rinnasta ja huutaa huutaa huutaa niin kauan kunnes keuhkot olisi tuntuneet kahdelta rusinalta ja aivoista olisi loppunut happi.

Kaiken tämän sijaan minä ilmeisesti menin yläkertaan katsomaan telkkaria, jota en sitäkään pystynyt tekemään, keskittyminen herpaantui koko ajan ja pystyin ajattelemaan vain sitä, kuinka äkkiä ahdisti kamalasti. Muut meni saunaan, minä ryntäsin heti vaa'alle, toivoin näkeväni paria viime kertaa alemman lukeman, toivoin toivoin niin hartaasti. Lupasin, että jos sieltä näkyy jotain liian isoa, niin menen vessaan ja oksennan, minähän sen teen, ekaa kertaa ikinä, mutta tällä kertaa tungen vaikka koko nyrkin sinne kurkkuun, pakkohan sen yrjön on lentää!
Mutta en uskonut että joudun sitä oikeasti tekemään.
Ja mitä sieltä näkyi, jotain kamalan suurta ja isoa. Järkytys, sydän pamppaili. HYI. Enemmän kuin.. aikoihin !
Kamala ahdistus. Miksi vitussa olin mennyt juomaan sitä saatanan kaakaota. Tunsin kuinka se myllersi mun mahassa, ihanat sokerit ja kaikki, varmasti keräytyi läskiksi tai joksikin kamalaksi paakuksi, joka oli oksennettava ulos NYT HETI.
Joten vessaan, hiukset nutturalle, huppari pois ja sormet kurkkuun.
Ja eipä onnistunut. Vaikka tungin kuinka syvälle. Kaipa olen sen verran masokisti, ei tullut edes oksennusrefleksiä. Vaikka yritin.
Ja se kamala olo kasaantui mun sisällä, se kaakao se varmasti oli, siellä myllersi ja muuttui saatana sikiöksi.
Menin ja ahmin piparitalon jäänteitä, kamalasti, mutta en niellyt, kasasin ne suuhuni paakuksi ja chew'n'spittasin pois, suuhun jäi möhnäinen tunne, ihan kuin olisi syönyt vaikka tiedän etten ollut.

Äiti tuli saunasta, istuin sohvalla, kittasin teetä tyhjä ilme kasvoillani. Äiti kysyi että onko kaikki ok, alkoi itkettää ja nielin kyyneleitä, sanoin että joo ehkä, äiti kysyi että tapahtuiko kaupungilla jotain, johon tyhmänä vastasin että no eipä kai, vaikka olisi pitänyt vastata että JOO TAPAHTUI, oisin välttänyt seuraavana näytellyt kohtaukset.
Itketti kamalasti, en nähnyt mitään, en pystynyt juomaankaan ja vihreää teetä läikähti sinapinkeltaiselle paidalleni. Se oli viimeinen tikki, epäonnistuminen jopa epäonnistumisessa, pyyhkäisin sitä talouspaperilla ja huokaisin äidille että EI ONNISTU minkä jälkeen puhkesin kyyneliin. Löysin sitten itseni kyyhöttämästä keittiön lattialta. Perimmäisestä nurkasta, silmät nauliintuneena vastapäiseen kaappiin. OIkea käsi oikean reiden päällä jokseenkin kuolleen näköisenä, itkin vain solkenaan ja yritin hengittää vaikka ahdisti niin etten ollut varma että pystyn.

Isä tuli keittiöön, normaali reaktio = JA TAAS ON KAIKKI KAAPINOVET LEVÄLLÄÄN. Nyt tajusin katsoa ympärilleni. Olin ahdistuksissani jättänyt jokaisen keittiön kaapin lenkalleen, auki, raolleen, selälleen. Ja itseasiassa mun olo oli juuri sen mukainen. Kaikki ovet päässä auki.

Nousin ylös, ahdisti, kysyin että saisko lähteä ulos ilman koiraa. Sain luvan, kun äiti ei halunnut että katson itsemurhasta kertovaa ohjelmaa. Ja lähdin ulos liian vähissä vaatteissa, kesälenkkareissa, koska minähän juoksisin, saatana minä juoksisin sen pahan olon pois, sen möykyn sieltä mahasta, minä kävisin vittu metsässä oksentamassa sen paskan ulos, sen minä tekisin!
Juoksin juoksin juoksin, alkoi oksettaa lisää, olin taas pyörtyä ja piti lopettaa, itku sumensi silmäni ja vasta nyt tajusin että kadun toisella puolella oli bussipysäkillä tyttö, se katsoi mua hätääntyneenä, mä esitin juoksevani jotain karkuun ja käännyin äkkiä metsään vievälle tielle, tarkistin ettei se tyttö seuraa, ei seurannut.
Mä juoksin mun turvapaikkaan, metsään. Juoksusta tuli helpompaa, vaikka mukulakivet oli liukkaita. Juoksin johonkin pimeään paikkaan, pissatti, mutta tungin sormet kurkkuun ja yritin oksentaa. Tuloksetta. Yritin ja yritin ja kyyrin siinä, joku varmasti näki mutta ei saanut haitata, oksentaisin vaikka verta ja suolenpätkiä taikka norsun, ihan sama kunhan jotain tulisi ulos.
Mitään ei tullut, epäonnistuin ja rääkkäsin itseäni juoksemalla loppumatkan kotiin.

Tulin himaan, mutsi taas kyseli vointia, kysyi voiko auttaa, sanoin että etpä kai, menen nyt suihkuun. Olin siellä pitkään, pesin itsestäni kaiken saastan pois, tahdoin että vesi vie pahan olon, tahdoin olla siinä pitkään ja unohtaa huomisen koulun ja kaiken muun, kaikki kasaantuneet läksyt ja pirun rästitehtävät jotka piti tehdä mutta joita en ikinä saisi aikaiseksi.

Tultuani sieltä äiti halus sitten jutella. Juteltiin tosi pitkään, kerroin kuinka mua ahisti kamalasti, niin paljon ettei missään ole enää järkeä, ei koulussa ei missään, kaikki tuntuu lähinnä tyhmältä ja tasapaksulta ja maistuu puulta. Mä en saa henkeä, kun ahdistaa, mua oksettaa siksi kun ahdistaa. Mä lamaannun, kun ahdistaa.
Kyyhötin siinä mun peiton kanssa ja itkin.
Kello tuli ykstoista tai jotain, isä tuli alakertaan, sanoi niitä sen taikasanoja joita se aina sanoo, niitä todella kannustavia, todella masentavia, sellaisia susta ei oo mihinkään -lauseita, sellaisia herää jo oot sairas-lauseita.

Sit se keksi. AHAA HAEN VAA'AN, HOIDETAAN HOMMA KERRALLA KUNTOON. Mä en tajua mikä muhun meni, kai olin niin väsynyt ja väsynyt taistelemaan ja vänkäämään, väsynyt kaikkeen, väsynyt itkemään. Mä aloin hyperventiloida. Huusin ja huusin, ei isä ei eie i ei ei ETTE TE VOI MUA PAKOTTAA TE ETTE VOI. Itkin hulluna, katsoin äitiä paniikissa kai sä nyt tajuat mua auttaa äiti kiltti auta pelasta isä on paha se pakottaa ETTE TE VOI MUA PAKOTTAA ÄITI JOS TE PAKOTATTE MÄ LÄHDEN OIKEESTI TÄÄLTÄ MÄ JUOKSEN TOSTA OVESTA ULOS JA KATOAN TE ETTE VOI!!!!
Mutta iskä oli jo alhaalla, vaa'an kanssa, muistin kuinka se oli päivällä näyttänyt kauheesti, itketti ja hyperventiloin lisää. Purnattiin siinä kamalan kauan, isä ei auttanut asiaa, meinasin pyörtyä siihen paikkaan kun olin niin väsynyt. Tajuamattani raavin itselleni olkapäästä nahat irti, en huomannut, tuntui vaan hyvältä ja parantavalta, nyt ei tunnu enää, kamala jälki siihen jäi ja kirvelee ja polttaa.

Tunti siihen meni, isä sanoi että SUN KOULUNKÄYNTIS LOPPUU TÄHÄN tää on kynnyskysymys, joko meet tohon vitun vaa'alle tai huomenna ossalle. Mulla on jo sinne paikka, periaatteessa, on varotettu et saatan joutua sinne. Mä sanoin, että mä luulin että tää paikka ois vasta kolmen viikon kuluttua, tää hirveä paikka, silloin oisin osannut varautua, ees jotenkin, nyt en voinut ja kaikki tuli äkkiä ja kaiken sen ahistuksen päälle, mut kukaan ei kuunnellut, tietenkään. Ei en halua millekään vitun ossalle, se on paska mesta ja tiiän sen, siellä pakotetaan syömään ja sit joudun olee koulusta kauheasti pois ja en halua sitäkään, miksi tähän pitää niin vitusti huomioida!
Iskä sanoi että jos sen auto on rikki, niin se vie sen korjaamolle. Jos mä oon rikki ni mut viedään lataamoon. Sinne mä kuulun, kuulemma, ei mua voi pitää enää kotona. Äiti sanoi et ihan sama et mun koulunkänti loppukoon nyt jos en sitäkään jaksa, ihan sama kunhan saadaan mut kuntoon, mitä järkeä käydä koulua jos on sisältä rikki, niin se sanoi ja mua alkoi itkettää. Vihdoin ne tajusi että mä oon sisältä paskana. Isä sanoi et masennuslääkkeet voi auttaa, mä sanoin että joo antakaa niitä, jumalauta.
Tilanne on kuulemma kriittinen, jos paino on alle 45 ja mielialat tälläsii. Meidän perheessä on kuulemma luottamuksen puute, ollut jo silloin kun mä olin kolme, oltiin kuulemma samassa tilanteessa jo silloin. Isä pyysi mua hyppäämään kiipelistä sen syliin, en voinut en pystynyt en uskaltanut, pelotti, ja oltiin samassa tilanteessa, mä en luottanut, en itseeni enkä isään, koko maailma romahti ja lamaannuin. Olin nyt samassa tilanteessa. Ja mä muistan sen tilanteen kolmentoista vuoden takaa, vahvana, se oli kamalaa, sain kuulla siitä pitkään sen jälkeenkin.

Isä sanoi et ei oo väliä mitä mä painan, se vaan haluaa nähä et pystyn kiipeemään vaa'alle ja voittamaan pelkoni. Ja nythän oli jo nähty et mun päässä on vikaa.
Joten menin vaa'alle, tunnin suostuttelun jälkeen, väsyneenä, ei mun jalat kantaneet enää ja pää oli jossain muualla,p yörrytti. Sain mennä siihen peiton kanssa, tein sen mieluusti, edes vähän lisäpainoa.
Ja se paino oli jotain niin kamalaa että ahdisti vain lisää.
Tehtiin sopimus, että kaikki jatkuu ennallaan, syön miten syön ja milloin syön ja mitä syön, vanhemmat sanoo milloin ois hyvä mutta mun ei oo pakko.

Sit äsken, äiti rikkoi sen sopimuksen. Pakotti jo aamulla mut syömään, nyt pakottaa lettuja. En vitussa ota. Oon syönyt tänään pastaa, ruisleivän, näkkileivän ja vähän piparia. Korkeintaan 600 kalsua.
Mua ei voi kuulemma pitää enää kotona. Sairastutan muutkin.
Haluun pois.
Kamalat huudot, äiti herppaa että nyt syöt saatana sut viedään sairaalaan vaikka heti sul on sinne paikka.
Ihan sama en jaksa välittää. Tauti sumentaa mut kokonaan.
En saanut ees viettää kaverin kanssa aikaa kaupungilla, kun piti tulla tänne himaan notkumaan ja tekemään läksyjä joita en jaksa edes katsoa!

Ja nyt mulle todettiin vielä borrelioosikin. Mä en tajua miten se on tullut, saati sitten että mistä. Se selittäis mun keuhkokuumeen ja silmätulehduksen ja oudot nivelkivut ja päänsäryt. Se selittäis kaiken, verikokeilla se saatiin selville. Joudun ehkä sairaalaan aloittamaan hoidot suonensisäisillä, sit kotihoitoon ja pitkälle antibioottikuurille.
Tosin ei olla varmoja voidaanko hoitoja aloittaa, kun oon näin huonossa kunnossa.
Toivon että mulla ois joku aivokalvontulehdus, ja tää kaikki johtuis siitä. Ja lopulta saiskin viedä mut jo hautaan.

Nukuin viime yönä huonosti.
Mä tuun joutumaan sairaalaan tän anan takia.
Tarttisin senspistä, mut se ei tunnu auttavan.

Kävin aamulla vaa'alla. Paino oli 33.7 kai, laskenut siis, pieni ilo heti. Mut nyt se on taas jotain läskiä, turvottaa sairaasti.
Aamupaino antoi mulle ees pikkasen toivoa, mut samalla kamalan olon. Kuihdun pois. Ei elämä oo tän arvoista.
Mutta en halua lihoakaan, etenkään kun siitä on nyt taas saatu aikaan sairas numero.
En tiedä enää mitään. lopetan ennen kuin teen itsemurhan tässä tekstissä.