Pitkästä aikaa voisi kirjoitella kuulumisia.

Vaikka oikeasti siitä ei edes ole kauan kun viimeksi kirjoitin, mutta tuntuu ikuisuudelta, tässä parissa päivässä on ehtinyt tapahtua niin kamalasti.

Ja mitähän kaikkea? Olen muunmuassa syönyt, aivan sairaasti, kamalasti, hirveitä määriä. Muroja, leipää, itsetehtyä sorbettia (joku oli sen lasiluurangon foorumilla vinkannut, ja päätin kokeilla. Nam, tuli tosi hyvää! Tässä vielä resepti:
Vatkaa pari munanvalkuaista vaahdoksi. Lisää joukkoon makeutusaine, vatkaa hieman lisää. Lisää sitten vielä marjoja (ja vatkaa mikäli haluat ne sinne sillain kivasti sekaisin) ja laita koko seos pakasterasiassa pakkaseen. Sitten vain lusikoimaan tätä herkkua, jossa kaloreita ei ole juuri nimeksikään! <3), läkerolia, kaikkea koko ajan ! Ihan sama onko siinä nolla kaloria vai sataviiskytkuus kaloria, ihan sama, mutta se fakta että mässytän koko ajan suussani jotakin, ei voi olla hyvästä ! Nyt mässytän toki nolla kaloria sisältäviä pastilleja, mutta odotas vaan, viiden vuoden kuluttua mässytän kahdeksansataa kaloria sisältäviä viinereitä! Pitäis oppia hillitsemään.

No selvä, tänään otin itseäni niskasta kiinni, suusta on mennyt alas vain vähän kinkkukiusausta ja leivästä närvittyjä reunoja. Mutta auta armias kun mutsi tulee himaan, täällä pitää ahtaa navasta sisään vaikka mitä vielä. Ainakin pastaa. Menen sitten huoneeseeni syömään ja kippaan sen roskikseen. Ainoa mitä voin itselleni tänään enää sallia on kevytjäätelö, sellainen pieni siivu sitä, ja tietysti teetä. Mikäli päivä menee siis hyvin. Jos ei mene, niin sitten en tietenkään salli itselleni näitä ylellisyyksiä. Paitsi sen teen. Jota olen vihdoin oppinut juomaan! Sinne kun laittaa tarpeeksi makeutusainetta, niin ai että, nam. Vihreä minttutee, voi rakkaus, join eilen sitä kaksi kuppia.<3

Mutta, eipä kovin hyvä juttu tämä. Juttelin mutsin kanssa eilen. Käytiin kaupoilla, sain kahdet farkut ja takin, olin ihan iloinen. Sitten tultiin kotiin, söin liikaa, alkoi ahdistaa kamalasti. Mun piti maksaa toiset niistä farkuista sitten takas mutsille. Siinä rahaa vaihtaessa tuo katsoi mua ja sanoi että onks kaikki hyvin. Vähän tyhmänä sit sanoin että joo, kuinka niin. Se selitti että olin näyttänyt siltä ku joku ois huonosti. No kerroin sitten että ahdistaa, kamalasti.
Puhuttiin sitten mun edellisestä sairaalakierteestä, toisinsanoen ajasta josta en kovin paljon mitään muista. Oon nyt vissiin hoikemmassa kunnossa kuin silloin.. Vaikka nykyään en itse enää edes näe sitä. Oon alkanut mittaamaan itseäni mittanauhalla aamuisin ja iltaisin, vatsan kohdalta. Illalla se tuntuu kamalan täydeltä ja isolta, ehkä senkin takia että iltaisin vedän sen kaksi jättikuppia teetä..

Mutta. Käytiin äidin kanssa sitten lenkillä (ei, tällä kertaa en juossut. olin pakottanut itseni juoksemaan pariin otteeseen tässä viime viikolla, kylmässä säässä. Toisella kerralla tulin kotiin juuri ja juuri tolpillani, näkö sumeni ja päästä heitti. Hoipuin yläkertaan teekupin ääreen,olin oksentaa, en pysynyt pystyssä. ), juteltiin asioita. Tuo sanoi, että mun pitäisi käydä kotona vaa'alla (valehtelin etten ollut käynyt vaa'alla varmaan vuoteen..) ja sitten mun painoa alettaisiin seuraamaan. Alkoi ahdistaa. Äiti sanoi että sekin kävisi että mut vietäisiin sairaalaan punnituksiin. Ajattelin, että sehän passaa: mutsi ei saisi tietää painoani, eli en saisi kuulla siitä joka päivä. Ja asia olisi vieraiden käsissä. Se ei olisi enää mun salainen ongelma, ei ongelma jota pitää piilotella mutsilta, ei ongelma jota isä yrittää korjata lisäannoksilla munakasta.

Tänään äiti soitti mulle äsken. Sanoi että oli tilannut ajan. 27. tammikuuta. Kello 13. Siellä tutussa sairaalassa, tutussa paikassa, tutut lääkärit, tutut naamat, tutut tuoksut ja vihreäkuviolliset sohvat. Tuttu puntari. Sinne siis. Mutta mitä ne voi sielä sanoa? Että sun paino on alhaalla, rupea syömään? Vai että ala käymään täällä useammin, sulla on ongelma? Vai sanooko ne taas sen, mitä mun psykiatri silloin - JUO PUNAISTA MAITOA.
Mä en ole ikinä juonut punaista maitoa, enkä ikinä juo. Sanoin sen sillekin, se väitti vastaan, joten lupasin sitten yrittää.
Paskat meillä edes tunneta käsitettä punainen maito.

Mä en tiedä mitä ajatella tosta sairaalajutusta, toisaalta helpottaa ja toisaalta ahdistaa entistä kamalammin. Mutta kai mä selviän. Ja siihen on vielä kolme viikkoa - ehdin laihtua, toisaalta hyvä toisaalta huono.

Mulla on kamalan kylmä. Toisaalta hyvä, kehoni kuluttaa jatkuvasti energiaa. Toisaalta kamala olo. En pystynyt edes istumaan tuolilla, kun luihin sattui. Mä en tiedä enää mitä mä haluan tältä elämältä. Mä oon viimeaikoina miettinyt sitä kamalasti. En tämä ole minä, mutta mä en taida tietää tai muistaa kuka mä loppujenlopuksi olen.

Mä olin kaupungilla pari päivää sitten, erään entisen hyvän ystäväni kanssa jonka kanssa aletaan taas lähentymään. Mutta kamalaa tässä on se, että en muista miltä mun ystävä näytti. En muista sen ääntä, en kasvonpiirteitä. En muista mitä kaikkea tehtiin ja mitä sanoin, muistan vaan että mun oli aika paha olla, ja sitten taas muistan sen että loppujasta tuntui kuin leijuisin, kun olin juonut vain kevytbatterya enkä syönyt mitään sinä päivänä. Kamalaa tämä itsekeskeisyys, tai lähinnä tän sairauden aiheuttama energiavaje, kaikki energia kohdistuu niihin tärkeisiin ja välttämättömiin asioihin.

Äh, ruoka-ahdistus, en pysty ajatella kunnolla, tekee mieli syödä mutten aio, tämä kuulostaa kamalalta vinkumiselta joten lopetan ja kirjoitan toiste lisää.

Tarvitsen kavereita.