Sormissa tuoksuu tupakka..

Hyi minkä tein.
Tämä päivä alkoikin jo niin.. oudosti, ettei mitään rajaa.
Mun todellisuudentaju on .. no, lievästi sanottuna hämärtynyt. En erota totta unesta enkä unta totuudesta, menneisyyden tapahtumat sekoittuvat toisten kertomiin tarinoihin ja uniin ja ohjelmiin ja luettuihin kirjoihin ja ajatuksiin.
Aamulla heti herättyäni päähäni pälkähti täysin minulle kuulumaton ajatus. Ei, en minä ajattele sellaisia. Ikinä. Koskaan. Minä en ole sellainen. Tämä ajatus on jonkun muun.
Mutta minun se kai oli.
Mun teki mieleni tupakkaa.

Mä en ollut koskaan maistanut tupakkaa. Mä en ollut koskaan halunnut. Mulla on ollut tilaisuuksia, mulle on tarjottu, tuputettu, sanottu että ota nyt vaan se tekee hyvää. Mä oon ollut bileissä, juomingeissa, laivalla. Kaverit on polttaneet, mä olen katsellut kun muut polttaa. Ringissä, iloisesti, kaikilla on lämmin vaikka kädet jäätyy, sisältä on lämmin. Ja itse värjöttelen toppatakissani ja nostelen kinttujani kuinka kauan nuo jaksavat seisoskella täällä viimassa polttamassa.
musta tupakointi on ollut aina turhaa. Tai en ole keksinyt miksi polttaa, sehän tuhoaa luontoa.
Mutta aamulla, se oli ihan uusi fiilis. Mä olin kaikenlisäksi vähän aikaa sitten nähnyt unen jossa poltin - tosin pilveä, mutta kuitenkin.

Vatsassa oli sellainen jännittävä tunne, sellainen.. Että nyt alkaisi uusi luku, jotakin tosi uutta. Näyttäisin muiden mielestä kerrankin vertaiseltaan, enkä vain pieneltä sairaalta tytöltä jonka juttuja kukaan ei jaksa kuunnella. Mä en näyttäisi siltä että olen eksynyt junaan tai että tulen maalta enkä osaa käyttää keskustan metroa ja kulkea Rautatientorilta Itäkeskukseen tai Mellunmäkeen. Kukaan ei huutelisi mulle kadulla, kukaan ei katsoisi säälivästi. Mä saisin seistä rauhassa juna-asemalla ja polttaa vaikka viisi savuketta, pummata joltakulta tulta ja saada sitä, ilman että mulle nauraisi kukaan. Mä oisin, ehkä, kuten muutkin. Ehkä.

Mutta mistä mä saisin tupakkaa? Kukaan mun läheisistä ei polta. Kaikki mun kaverit on jossakin muualla, enkä mä niiltä yhtäkkiä kehtaisi pyytää tupakkaa. Ne tekisi siitä kamalan numeron, aijaa nyt se supertyttö haluaa tupakkaa, mikä ketjupolttaja susta on tullu! En mä kehtaisi.
Mä keksin. Mä lähtisin koiran kanssa ulos, poimisin maasta, ehkä bussipysäkiltä, puoliksi poltetun röökin. Tulisin himaan, sytyttäisin sen palamaan ja lähtisin ulos.

Ennen ruokailua istuin olkkarissa perhosia vatsassa. Ajatus ei kulkenut enkä ollut ihan hetkessä mukana. Söin ruokaa melko paljon, perunoita ja lohta, oli ihanaa. Siinä ruokaorgioissani lohen lopetettuani keksin että ai kun tuntui kivalta syödä, otanpa hieman viinirypäleitä. Otin niitä kolme, pesemättä niitä ensiksi, maistui vähän karvaalta mutta ah niin ihanalta.
Sitten pääsin syömisen makuun. Otanpa vielä raejuustoa MM! Tartuin purkkiin, ja sen sekunnin ajan kun epäröin kannattaakohan mun syödä sittenkään tätä ja keskittymiseni herpaantui, purkki putosi sormistani. Katselin tapahtumaa kuin hidastetulta filmiltä, raejuustopurkki läheni lattiaa, kansi aukesi, minä lamaannuin ja tuijotin. SPLÄTS, lattia täynnä vaaleita rakeita, purkista valui jotain epämääräistä vaaleaa nestettä. Jaahas, sinne meni, totesin, vaikka suuni sanoi jotakin EI VOI EI:n tapaista.
Laitoin lautasen ja haarukan pois. En minä enää halunnut raejuustoa, se hetken mielijohde oli nyt kuollut ja kuopattu, etenkin kun muut nyt sitten kiinnittivät ruokailuuni huomiota. Olkoon. Siivosin lattian, ja kaapin kyljet, laitoin raejuuston ehjään rasiaan ja menin pukemaan.

Lähdin koiran kanssa ulos. Nyt minä sen tekisin. Etsin kuumeisesti maasta tupakkaa, katseellani tietysti, en minä konttaamaan alentuisi.
Bussipysäkillä seisoi joku, kirosin mielessäni. Sieltä olisin ainakin saanut puoliksipoltettuja, jotka on äkkiä vain heitetty sivuun kun bussin onkin yllättäen kaartanut kulman takaa.
Toivoin, toivoin niin hartaasti että jokin maaginen voima johdattaisi mut sinne, mistä löydän sellaisen juuri sopivasti poltetun tupakan, mahdollisimman vähän vettyneen.
Ja sitten se oli siinä. Maassa, aivan jalkojeni juuressa. Poimin sen ylös ilman suurempia avemarioita, hivutin vaivihkaa taskuuni. Eihän kukaan nähnyt. Ei.
Se kiva tunne palasi vatsaani. Voi vitsit, saisin tupakkaa. Kiirehdin äkkiä kotiin, en muista loppumatkasta mitään, paitsi että olin ihan innoissani.

Kotona tarkistin ettei ketään ollut alakerrassa. Livahdin huoneeseeni ja yritin sytyttää sitä kolmasosaa tupakasta, jonka olin löytänyt. Tulitikuilla. Meni hetki, ennen kuin tajusin kuinka se tehdään. Se syttyi! ilo purskahti jossakin vatsassani. Vedin tupakansavua henkeeni. Kyllä, kyllä se oli syttynyt!
"Käyn pihalla!" huikkasin äkkiä, juoksin ovesta ulos ja.. minne? Minne voisin mennä, ilman että kukaan näkisi?
Jäin autokatoksen alle. En uskaltanut mennä muualle, ikkunasta minut voisi nähdä, tai sitten äitini ja siskoni tulisivat juuri autolla kaupasta ja näkisivät. Pelasin varman päälle.
Vedin tupakkaa henkeeni, aivan oikeaoppisesti. Eikä edes yskittänyt, kunnes vedin sitä niin kauan, että jossakin keuhkonpäässä poltti.
Hyvää se ei ollut, ei maistunut lainkaan siltä mitä luulin. Lähinnä vain poltteli. Ei tuoskunut siltä hyvältä savulta, jota sain muiden savukkeista nuuskia. Mutta jokin ihme vaikutus sillä oli. Yhtäkkiä tuntui.. jotenkin kuin adrenaliinia olisi virrannut suoniini. En tuntenut enää oloani kuolleeksi.
Vedin poskareita, koska se näytti siistimmältä. Sitten vedin henkeen, puhaltelin sitä ulos erilaisesti, mikä näyttäisi kivoimmalta. En osannut tehdä renkaita, mutta kokeilin eri kulmia, erilaista tapaa päästää savu ulos. Nopeasti, hitaasti, silmät puoliksi ummessa, välinpitämättömästi, arvokkaasti.. Ihan kuin leikkiä!
Minulla ei käynyt mielessäkään se, miten tämä vaikuttaisi vastikään keuhkokuumeesta toipuneisiin keuhkoihini...
Enkä tajunnut ajatella, että sen tupakanhan oli saattanut polttaa joku ällöttävä, haiseva ja hammaskarieksen omaava spusse, jolla on ties mitä tauteja ja loisia.

Syljeskelin. Nyt tajusin miksi tupakoijat tekevät niin. Savu ihan kuin tukki jotakin, piti saada se ulos.
Ja pian, ehkä liian pian, tuo hetki oli ohi. Tumppasin tupakan lumihankeen, en polttanut sitä ihan loppuun. Vilkaisin ympärilleni. Kukaan ei ollut nähnyt.
Tulin sisälle ja tajusin sen iljettävän faktan, että nyt sormeni, hiukseni, takkini ja hupparini, ehkä hattunikin, haisivat ihan tupakalle.
Paska, mitä keksisin selitykseksi.

Voivottelin isälle että ai ai kun se kaveri, muistatko se jonka kanssa olin kaupungilla vähän aikaa sitten, niin juuri se, se poltti aika paljon, ja nyt mun vaatteet haisi. Niin, ihan kauheeta.
Hengittelin sisällä ilmaa, pohdin kulkeeko se ulos ja sisään samalla tavalla.
Mietin, vaikuttiko tämä mitenkään mihinkään. Tuliko minusta nyt addikti, ketjupolttaja, pitäisikö minun saada samanlainen Mallu joka päivä, tulisiko tästä tapa, ihan niinkuin chew-'n'-spittaamisestakin? Mihin oikein olenkaan itseni sotkenut? Pitääkö minun kohta alkaa tuhlaamaan kahdeksan euroa siihen, että saan kummallisen haluni tyydytettyä?

Huomasin kummallisen jutun. Tupakan jälkeen mikään ei oikein ollut muuttunut. Paitsi se, että minun ei tehnyt mieli syödä, mitään.
Jes. Tämähän on .. hyvä ! Loistavaa!

Äiti keitti kahvia tultuaan kaupasta. taas vatsassani oli hassu tunne, kysyin saisiko kahvia ottaa. Kaadoin sitä kuppiin, heitin sekaan makeutusainetta ja join sen mustana. Äiti ihmetteli. Musta kahvi maistui ensimmäistä kertaa elämässäni hyvältä ! Ja kaikenlisäksi mustana.
Ihan kuin uusi sivu tässä surkeassa elämässä olisi kääntynyt.
Tänään mun on tehnyt mieli myös ottaa lävistys, se mitä olen jo jonkin aikaa suunnitellut.

Ja tosiaan, mä en ole syönyt tänään tuon tupakan jälkeen oikeastaan mitään. Tän päivän syönnit + juonnit:

- yksi peruna ja hieman lohta
- muutama jogurttirusina, muutama läerol-sokeriton nami, muutama viinirypäle

- tilkka kaakaota
- pikku kuppi kahvia
- lasi pepsi maxia

Hyi kun vaikuttaa paljolta kun sen kirjoittaa noin. Mutta mä veikkaan, että tästä tulee vain noin 500 kaloria, jos siis sitäkään.
TOSIN en ole tehnyt tänään yhtään mitään, paitsi käyttänyt koiran. Vois lähteä vielä nopskasti lenkille, juoksemaan, pakotan itseni taas siihen, nyt kun on hieman lämpimämpi enkä inhoa itseäni niin kamalasti.

Tosiaan, tupakan jälkeen oli sellainen hyvä olo. Hymyilytti, en inhonnut itseäni hetkeen. Eikä vieläkään tee mieli ruokaa. Jonka takia syömiseni loppuivatkin tähän, tänään juon enää kupin tai pari teetä. En muuta.

Äiti tosin teki äsken hodareita. Olin jo aiemmin päättänyt että mikäli mut pakotetaan ottamaan sellainen, niin heitän sen kirjekuoreen ja piilotan kirjekuoren kenkälaatikkoon. ja väitän syöneeni,kaiken tämän teen yksin ja salassa huoneessani.
Isä tosin sanoi että mun pitäisi syödä muitten kanssa, esitin ahdistunutta. Jos se olis pakottanut, oisin sanonut että en syö ellen saa tehdä sitä rauhassa, et mua muka ahdistaa kun ne katsoo kun syön, että salassa voisin syödä sen ihan kepeästi. Mutta ei se enempiä pakottanut. Revin sen itsetehdyn hodarin palasiksi kirjekuoreen, pistin kuoren kenkälaatikkoon vaatehuoneeseeni ja unohdin koko jutun. Mutsi haki äsken lautasen pois, iloisena ja asiasta tietämättömänä.

Hieman on kyllä voittamaton olo! Juhuu!