Miksi joka kerta tapahtuu näin, aina kun tänne kirjoittaa jotakin mitä ei ole aikoihin sattunut, niin sitten se sattuu taas. Unohdin koputtaa maalaamatonta puuta.
Tällä hetkellä päällä on jälleen ahdistuskohtaus.
Sydän tuntuu oudolta, ihan kuin se haluaisi hypätä pallean läpi ulos, en saa henkeä, oksettaa. Olen levoton, minun on pakko pakko pakko tehdä jotakin. Revin kynsistäni ranskalaiset manikyyrit irti tasaisena mattona, tuijotan eteeni ja annan kyynelten valua vuolaina, en saa ajateltua selkeästi, nyyhkin ja pyyhin nenää hihansuihin.
Miksen vain voi syödä lisää suklaata ja oksentaa sitä sitten pois.
Enkä minä edes tiedä, mikä tällä hetkellä ahdistaa. Se alkoi vaivihkaa, hiipi päälleni kuin jokin näkymätön, ja siihen se jäi, jämähti paikoilleen.
Miksi minun maailmani pitää olla mustavalkoista. Miksi minä haluan ahdistuskohtauksen tullen joko syödä syödä syödä aivan hirveästi, tai olla täysin syömättä ja tuntea sen puhdistavan tunteen kun vatsa sanoo NÄLKÄ.
Miksi minun maailmani on niin hirveän kaunis tai hirveän ruma, miksi se on joko niin hirveän hyvä tai hirveän huono. Miksi tulevaisuus näyttää joko ihanan valoisalta tai kamalan synkältä. Miksi jokin on joko liian korkea tai liian matala, liian kova tai liian pehmeä. Miksi minä olen joko liian lihava tai liian laiha. Miksi minä haluan syödä koko ajan tai en koskaan, miksi minä joko olen koneella koko päivän tai sitten en ollenkaan, miksi minä joko olen aktiivinen tai hyvä jossakin tai sitten täysi nolla.
Kaikki on aina liikaa, kaikki on turhaa ja miksi edes teemme mitään kun ei millään kuitenkaan sitten loppujenlopuksi ole väliä. Tätä mietin tänään äidin kanssa ahdistuslenkillä, kävelin niillä uusilla kengilläni koska niistä tulee hyvä mieli, ja lenkin ajan olikin ihan hyvä olla. Mutta ennen sitä ja sen jälkeen ei.
Otin jopa kaksi seroquelia muttei tunnu missään, vaikka siitä on jo tunti.
Minä en ilmeisesti tunne keskiarvoa tai normaalia, kaikki heittelee kahden ääripään välissä, joko tummat farkut tai vaaleaksi pestyt, ei mitään siitä välistä. Minä ehkä inhoan välitiloja, inhoan sitä tietämättömyyttä, normaaliutta. Minä haluan aina liikaa tai liian vähän, ehkä minä haluan tuntea että jotakin puuttuu, tai että on varaa heilahtaa suuntaan tai toiseen, ehkä pelaan varman päälle ja jätän kaikkeen hieman kasvu- tai kutistumisvaraa.
pitäkää minusta kiinni, rajoittakaa.
älkää antako ottaa liikaa älkääkä liian vähän.
Miten te muut tiedätte mikä on tarpeeksi, minä en tiedä.
Käsken isää ja äitiä huolehtimaan, etten koskaan ahmi tai ota mitään liikaa, he lupaavat, vaikka minusta tuntuu etteivät he kuitenkaan valvo sitä, hehän olisivat innoissaan jos söisin kauheasti.
Ahdistus raastaa rintaa, yritän hämätä itseäni ja keksiä jotakin tekemistä, mutta mikään muu kuin kynsinauhojen repiminen ei tunnu miltään tai häiritse minua tarpeeksi.
Lopetan kynsinauhojen repimisen vasta kun molemmista nimettömistäni tirskahtelee verta, joka tahrii vaaleanturkoosin paitani hihansuut.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Tuo on inhottavaa.. :/ Mullaki menee monesti vaan ääripäistä toiseen - perfektionisti ja sitten täysin laiska ja saamaton, syön joko liikaa tai en ollenkaan ja niin edelleen.. Vaikka kaikki alkaa jo muuttua liiaksi.
VastaaPoistaOis niin ihanaa jos vaan vois parantaa sut sormia napsauttamalla. Aattelen päivittäin, miten siellä osastolla pärjäilet. :)
Kultaisen keskitien löytäminen on tosi vaikeaa. Mulla itselläni menee syöminen välillä överiksi, ja loppupäivänä ei sitten syödäkään mitään. Mä toivon että se vähän tasaisi sitä. En tiedä kyllä.
VastaaPoistaMut voimia sulle, mä uskon että sä vielä paranet. :)
Ihanaa että löysin sun blogin, kirjotat tosi kauniisti! Laitoin itseni lukijaksi. Ja mulla on sama. Saatan aamulla syödä 2 kcal ja sitten iltapäivällä ottaa kauheen mässyn. Tai että yks kaunis päivä rakastan elämää, ja seuraavana oilen jo valmis itsemurhaan.
VastaaPoistaVoimia, ja tsemppiä, mä uskon että sä pystyt parantumaan ja elämään taas:)<3
voi sinua<3 kiitos! Mutta en pysty lopettamaan syömisten miettimistä, vaikka kuinka haluaisin, sinä tiedät varmasti mitä se tarkoittaa. Toivottavasti painosi ei putoa enää enempää, minua pelottaa niin paljon että kohta sinua ei ole ollenkaan kuule. En tiedä mitä sinulle voisi sanoa, sellaista, mikä auttaisi. Sanoisinko että laihuus on rumaa. Sanoisinko että anoreksiaan kuolee kun antaa sairauden viedä. Sanoisinko, että olet sairas. Et ole oma itsesi, vaan olet sairas. En tiedä mitä sanoisin, mutta olen varma, että tämä elämä ei ole vielä ohi.
VastaaPoista