Isä katsoo minua rauhallisenharmain silmin ja sanoo että on alkanut vihdoin ymmärtää sitä, että minulle ruuassa maku on tärkeää.

Minä en ymmärrä, eikö hän ole tajunnut sitä aikaisemmin. Maku ON tärkeää, minä rakastan ruokaa ja syömistä ja ruuanlaittoa, samalla inhoan sitä ja pelkään, ei sitä tunnetta voi sanoin kuvata. Koko päivän minä odotan sitä hetkeä että saan ruokaa, illalla ajattelen mitä syön huomenna, mutta kun saan ruokaa eteeni ruskealla lasilautasella, mietin kuinka siitä pääsee eroon lihomatta. Minä rakastan makuja, mutta inhoan lihomista. Minä rakastan syömistä, ja siksi pelkään. Rakastan sitä ehkä liikaa, jos sallisin itseni syödä kaiken sen mitä haluaisin, minusta tulisi jättisuuri ihrapallo, joka veteen heitettynä kelluisi pinnan tuntumassa, vaikka olisikin yhtä painava kuin sinivalas. Sitä minä pelkään, en minä pelkää makuja tai sitä että nauttisin ruuasta tai sanoisin että se on hyvää, ei, voin minä myöntää että on ihanaa syödä, minä odotan sitä aina. Mutta pelkään kontrollin menettämistä, sitä että sallin itselleni liikaa ja olen liian hyvä, sitä että hymyilen vahingossa itselleni ja avaan konvehtirasian ja syön siitä mielin määrin, ei ei ei. Pelkään repsahtamista.

Vaikka kontrollihan on mennyt jo aikoja sitten, se meni heti silloin kun sairastuin. Vasta nyt alan käsittää, että tämä on sairaus. Vaikka minä sairastuin jo nuorena, ala-asteella. Mutta silloin minä luulin, että se on minun syytäni, luulin että valitsin sen itse. Luulin että se olen minä. Vanhempani sanoivat että lopeta jo se pelleily ruuan kanssa, syyllistin itseäni, syyllistän yhä. Ehkä minä olin jo silloinkin masentunut, en tiedä.
Mutta vasta nyt tajuan, että olen ollut sairas kaikki nämä vuodet. Kuusi vuotta. Masentunut ehkä kauemminkin, mutta syömishäiriöinen kuuden vuoden ajan.

Kerran minä paranin, tai luulin niin. Saavutin normaalipainon alarajan, mieleni huusi että lihava lihava lihava, en syönyt normaalisti, en syönyt koulussa, en sallinut itselleni herkkuja, söin epäsäännöllisesti ja huonosti, tätä jatkui aina viime vuoteen asti. Kunnes uusi romahdus, paino jälleen alemmaksi kuin ikinä, sairaus vakavoitui siinä samassa.
Ja vasta nyt alan tajuta, että tämä kaikki voi muuttua.

Minä voin syödä karkkeja ja herkkuja, mitä säännöllisemmin syön sitä paremmin pystyn kontrolloimaan tätä kaikkea, sitä paremmin kestän elossa, hoikkana, normaalipainossa. On tärkeää syödä monipuolisesti, sitä minä en ole tehnyt ikinä, minä nirso nirso huono lapsi, minä olen jättänyt vihannekset syömättä ja pyöritellyt keitettyjä herneitä pitkin lautasenreunoja, irvistellyt tuoreutta tihkuville salaateille ja nyppinyt suolakurkkuja servetille, olen rajoittanut rajoittanut rajoittanut, tajuamatta että mitä enemmän rajoitan ja rajaan, sitä pienempään tilaan ja ahtaammalle minä itseni ajan.

Tänään on hyvä päivä, aurinko paistaa ja olen syönyt huomaamattani, vaikka aina hetkittäin tuntuu paksulta ja häiritsevältä että oksentaminen on jäänyt, tuntuu silti siltä että elämäni voi muuttua, voin todella kääntää uuden lehden. Tai ehkä tämä johtuu auringonpaisteesta, joka häikäisee silmiä terassin lipan alta. Tänään minä pääsen ulos, raahaan pienet puiset terassikalusteet maasta puskevalle nurmelle, istun siellä piirtämässä ja syön punaista omenaa.

On äitienpäivä, mutta minä annoin lahjani peloissani jo ennen osastolle joutumista, silloin todella luulin etten näkisi tätä päivää, sanoin äidillekin että minun on annettava tämä lahja jo nyt, sillä en tiedä olenko elossa enää äitienpäivänä.
Olen minä.
Silloin en olisi uskonut. Silloin oli niin lähellä, niiiin lähellä. Mutta nyt ei, ainakaan hetkeen.

Hetkittäin on hyvä päivä. Hämäävän hyvä.

Ikä on vain numeroita ja nimet identiteettejä.
Minä haluan voittaa.
Minä en halua rajoittaa itseäni, haluan tehdä tutkimusmatkan elämään, minä haluan olla rohkea ja katsoa mitä tuleman pitää.

Vaikka kaikki tämä murenee silloin, kun astun vaa'alle ja numerot ovat isompia kuin kuukausiin. Tai silloin, kun jonkun silmä välttää ja pääsen livauttamaan jotakin taskuuni tai vessanpönttöön.

Kotona ei enää ahdista, sillä saan kaiken puhuttua vanhempien kanssa, he vahtivat syömisiäni eikä minun tarvitse ahdistua siitä, että minulla olisi ollut mahdollisuus piilottaa ruokaa tai jättää syömättä, mutta söin 'vapaaehtoisesti'. Ei, sitä mahdollisuutta ei enää edes ole, on vain alistuttava syömään, ja toisaalta kuri tuntuu hyvältä. Tuntuu ettei minulla ole liikkumavaraa, ei ole varaa liikkua ja sotkeutua omiin ajatuksiin ja jäseniin, ja se tuntuu hyvältä, helpottavalta, joku huolehtii asioista minun puolestani eikä minun tarvitse ajatella mitään.