Kotilomalla

Jälleen kerran. Viikot hahmottuvat selväksi rytmiksi, seitsemän viikkoa, seitsemän seitsemän seitsemän, tai enää oikeastaan kuusi, eihän se nyt niin paljon ole eihän.

Maanantaina päätän etten oksenna enää, olen siihen jo niin väsynyt ja tympääntynyt, ja tunnin ruokalevon jälkeen kaikki maistuu itseasiassa vatsahapoilta, suorastaan tuntee kuinka märehditty ruoka polttaa reikiä kitalakeen ja hampaisiin ja purskahtaa kohta varmaan nenästäkin.
Kuitenkin kulkeudun ruuan päätteeksi vessaan, juon kaksi lasillista vettä ja painelen vatsaani. Alkaa oksettaa, kumarrun pytyn ylle. Päätäni särkee kauheasti, silmissä pimenee ja suustani valahtaa ulos vettä. Nousen takaisin pystyyn, tunnen kuinka silmäni vettyvät ja pullistuvat päästä. Ei, tämän kerran jätän oksentamatta, tämän kerran. Minä lupaan.
Sinnittelen maanantain oksentamatta. Huomaan kuinka paljon aikaa minulle jääkään, ehdin piirtää ja lukea ja rentoutua ja katsoa telkkaria ja pelata guitar heroa ja koota uutta palapeliä muiden nuorten kanssa, eikä minun tarvitse miettiä missä järjestyksessä syödä jotta ruoka tulee parhaiten ja helpoiten ulos, suorastaan helpotus.

Tiistaina sama kuvio kuitenkin toistuu, suoraan vessaan ja vettä naamariin, pytyn ylle. Päätä särkee taas, mietin hetken oksennanko vai enkö. Yhtäkkiä taistelutahtoni herää, suorastaan revin itseni ylös ja yhdellä sormenpainalluksella vedän vessan. Anoreksia lysähtää polvilleen ja takoo päätään seinään, EI EI EI MIKSI SINÄ TEET TÄTÄ, mutta minä hymyilen sille salaa ja sanon ei tänään pikkuinen, nyt saat sen mitä haluat, SINÄ SAAT KUIHTUA POIS.

Motivaationi on hukassa. Oksentaminen olisi helppoa, tuntuu kamalan terveeltä olla oksentamatta, tuntuu lihavalta pullalta, siltä etten edes kaipaa mitään hoitoa, minähän olen ihan normaali, katsokaa nyt kuinka voin kulkea lyhythihaisissa ilman että näytän sairaalta.
Vai enkö vain itse näe sitä?

Kaverini huomaa galleriaan lisäämäni kuvan, sellaisen seepianvärisen kamerakännykällä otetun hauskan. Luen kommentin silmät pyöreinä mä oon susta huolissani, mä en haluu että sä teet itsellesi näin, mun sydän itkee verta kun nään sun laihat ranteet. Mietin, ovatko ne oikeasti paljon laihemmat kuin ennen. Ovatko?

Kerjään äidiltä lisää motivaatiota, voi äiti osta minulle vaikka lihansyöjäkasvi taikka fretti tai hamsteri tai gerbiili, voi äiti lupaa minulle jotakin ihanaa jos nyt olen oksentamatta, lupaa lupaa lupaa! Äiti kuitenkin sanoo, että parantumisen pitää tulla minusta, eikö normaaliin elämään palaaminen muka ole tarpeeksi motivoivaa.

Kunpa tietäisit, en minä ole ikinä elänyt normaalia elämää, en minä tiedä mitä se on! Alle nelikymmenkiloisena en saa yhtikäs mitään hauskaa, sillä neljänkympin toiselle puolelle vanhempani ovat jo keksineet ties mitä motivaattoreita.
Mutta alle nelikymmenkiloisenakin haluan että parantumiseni näkyy, haluan että siitä seuraa muutakin kuin loputon ahdistuksen kuilu ja lihava olo, kiristävät vaatteet ja turvonnut naama. Ihan vain siksi, että jaksan taistella, tarvitsen jotakin mukavaa joka pitää mielenkiintoni yllä.

Äiti lupaa minulle kultakalan.
Ilman akvaariota.

Repeän nauruun ajatellessani kultakalafileitä. Mutta äiti on kai tosissaan.

Motivaationi ollessa hukassa kirjoitan listan sairauden hyvistä puolista. Listaa tulee ehkä neljäsosan aanelosestani. Seuraavat listat ovat sairauden huonot puolet ja parantumisen hyvät puolet. Punakynä sauhuaa innoissaan, paperille muodostuu sanoja, hyvä kun yksi sivu edes riittää.

- kireät pillifarkut
- lävistys, tatuointi
- pääsee kavereiden kanssa ulos
- kukaan ei katso kaupungilla mua ihmetellen onko mulla syöpä vai anoreksia
- kesä, jäätelö, voi syödä normaalisti, ei tarvitse oksentaa
- pääsee ensimmäistä kertaa maistamaan OIKEETA ELÄMÄÄ!!

Lista on pitkä, sairauden hyviä puolia on vain muutama, ja nekin tuntuvat kovin pinnallisilta ja turhilta, laihuus, osastolla oleminen, kuka niitä tarvitsee. Vain yksi pistää silmään tärkeänä ja kirkkaana, saa olla sellainen kuin on.
Mietin, miksen normaalioloissa saa olla sellainen kuin olen.

Kai sairaus antaa minulle tilaa kasvaa ja miettiä, tunnenkin kasvaneeni jo melko paljon tämän sairauden aikana. Opin uutta ja ilmaisen itseäni, en murehdi turhia. Kai minä tarvitsen etäisyyttä normaalista maailmasta ja ystävistä ja ihmisistä, kuin perhosen toukka joka koteloituu, ja sitten kuoriutuu ulos täysin erilaisena. Sellaisen kotelon minäkin tarvitsen, mutta minulla on vain tämä sairaus ja kotelona sairaalan valkoiset seinät. Täällä minä voin muuttua, kaikessa rauhassa ilman että kukaan miettii että miksi yhtäkkiä muutunkin erilaiseksi tai käyttäydyn eri tavalla.

Ensimmäistä kertaa vuosiin minä syön karkkia ja suklaata, otan rennosti jäätelöä, en mieti kaloreita hetkeen, olen oma itseni ja kerron vanhemmillenikin kaiken.

Mutta ehkä haluan kuitenkin, ensimmäistä kertaa koskaan, maistaa oikeaa elämää. Minä haluan haluan haluan, oikea elämä kuulostaa mielenkiintoiselta, se että voin murehtia vain jostakin mistä minun pitää, eikä kantaa koko maailmaa harteillani.

Osastolla teemme hoitosopimuksen, minä en saa piilottaa ruokaa tai oksentaa, jos teen niin niin minun vapauksiani rajoitetaan, kotilomat lyhenevät ja omahoitajien ilmeet kiristyvät ja ääneen tulee metallinen sävy.
Minä en oksenna.
Mutta minä piilotan ruokaa.

En paljon, vain vähän. Ja painoni on sitä paitsi noussut.
Tai sitten se johtuu siitä, että kävin yöllä juomassa kaksi lasillista vettä. Ilman että kävin vessassa.
Enkä käynyt vessassa aamullakaan.

Mutta sentään en oksenna, se on jo edistystä. Hoitosopimus toteutuu, jos ei, niin joudun pakkohoitoon kokovuorokautiselle. Minua ei enää valvota tiukasti, minulle annetaan omaa vastuuta, olen vastuussa ITSELLENI. Siksikään en voi oksentaa.

Olen myös päättänyt, etten enää koskaan valehtele.
Se on vaikeampaa, mutten välitä. Minä yritän rohkeasti, kerron vain totuuden vaikka se olisikin epämiellyttävää. Ja tämä tekee minusta avoimen ja rohkean, ja minä pidän tästä uudesta tunteesta.

Omahoitajani koputtaa huoneeni oveen kun olen meikkaamassa, omassa rauhassani oman huoneeni sinisenhämyisessä sävyssä. Hänen ruskeat silmänsä tapittavat minuun luottavasti, hän ojentaa fosfaattijuomani. Olen varma, että hänellä on mielessään jotain muutakin.
Tyttöjen vessasta löytyi ilmeisesti oksennusta. Onko se sun?
Ei, ei ei ei ei ei ei ei. Isä kieltää äitiä kysymästä minulta, olenko oksentanut, vaikka vastaus olisi ilmiselvä, hän kieltää siksi ettei minun tarvitsisi upota valheiden verkon mukana epärehellisyyden meren pohjaan.
Puntaroin vastausta hetken. Kyllä, oksennus on minun, minä tyhjensin pyttyyn vanhan oksennuspussini, viimeviikkoisen, joka haisi ällöttävästi kanelilta ja ananakselta ja aprikoosilta ja oli ruskeaa ja lilluvaa ja vetistä ja hyi kamalaa. Mutta minä EN OLE OKSENTANUT TÄLLÄ VIIKOLLA.

Ei se taida olla mun.
Omahoitajani katsoo minuun huvittuneena, pieni heltta hänen leukansa alla värähtää söpösti, hänen suunsa kääntyy nauruun ja silmät vinoiksi. Sä tiedät että me nähdään kaikki noista labrakokeista. Mä toivon että meillä olisi luottava suhde.
Niin minäkin toivon, ja tämä on viimeinen valhe jonka sanon, lupaan sen itselleni. Labrakokeista ei voi näkyä mitään, eihän. Paitsi tietysti vanhat oksentamiset, ph-arvon heittelehtiminen, jos he päättävät syyttää minua niin sitten päättävät.

Enää minä en oikein välitä.