Pelottaa.
Miten joskus pystyin syömään vain yhden ruuan ja sokerittomia karkkeja.

Nykyinen ruokarytmini on varmaan ihan päin persettä.

Nousen aamulla puoli kahdeksalta, eilisillasta on vain hämäriä, unenomaisia muistikuvia seroquelin ja ahdistuksen takia, päässä heittää ja silmissä sumenee ja silmiä liikuttaessa maailma vilisee ja omituisia haamuviivoja viljeltyy joka puolelle, huoneeni punainen sohva ja raidallinen matto ja tumma seinä yhtyvät yhdeksi sekasotkuksi, mutta saan raahattua itseni yläkertaan.

Ensimmäinen ajatus: mitähän sitä söisi.

Ruokasuunnitelmani nököttää keittiön tasolla, enkä minä edes tarvitse sitä, muistan kaiken ulkoa vaikka väitän muuta. Perjantaina väitän ravitsemusterapeutille etten muista syödä kaikkea. Terveisin tyttö joka ahtaa housuntaskunsa täyteen milloin laatikkoruokaa ja milloin leivänkannikoita, minä teen sen niin taidokkaasti, sekunti kun kukaan ei näe ja sormeni ovat jo sivaltaneet leivästä suuren palan pois yhdellä pienellä ninjaliikkeellä', ja toisella samanmoisella leipä makaa taskussani, salaatti ja kurkut ja kinkut roikkuvat ilman päällä, mutta eihän sitä kukaan huomaa eihän? Eihän kukaan voi huomata, että aamiaisella kaadan lautaselleni vain pienen kinoksen muroja ja syön vain salaattia ja hieman leipää ehkä, 'unohdan' ottaa hedelmiä vaikka tosiasiassa muistan sen varsin hyvin.

Ja iltapalalla unohdan tietysti jugurtin.

Sitä samaa peliä joka päivä. Samaa samaa peliä, mutta miten olen joskus pystynyt syömään yhtään vähempääkään.
Nytkin kotona tuntuu että syön koko ajan. Aamiainen, tarkasti, sillä vanhempani vahtivat, ja kotona syöminen tuntuu kivemmalta, saa valita ja on all braneja ja sitä tiettyä hyvää leipää ja saa laittaa leivälle hyvää voita ja purjoa ja juuri sitä leikkelettä kuin haluaa. Aamiaisesta tunnin kuluttua syön jugurtin, perustelen sen sillä että korvaan näin lounaan maitoni....

Aina minä korvaan, etukäteen, ja minua pelottaa että ruokarytmistäni tulee entistä epätasaisempi, ahmin vain kaikennälöistä aina kun tekee mieli, korvaan päivällisen jälkiruokani jo ennen lounasta ottamalla ison vadelma-salmiakki-pääkallokarkin, nam se on hyvää ja voisin imeskellä sitä vaikka tuntikausia, mutta syön sen melko nopeasti ja mieleni hamuilee jo toista.

Ja samalla pääni sanoo EI.
Ja samalla se sanoo KYLLÄ.

Torstaina J tulee käymään osastolla, J, tuo rakas päiväosastokaverini. Hän sanoo etten ole lainkaan muuttunut.
Tekisi mieli näyttää hänelle, VOI KATSO NYT J, enhän minä saa edes luisevia sormiani enää käsivarteni ympäri, katso! No kyllä minä juuri tuosta nivelen yläpuolelta, mutta en lihaksen kohdalta, en enää ymmärrätkö!!!

Ja minä yritän perustella että kaikki johtuu siitä että teen osastolla joka toinen ilta vessassa, sinisellä vessan lattialla ja vaaleammansinisellä nukkamatolla, kolmekymmentä vatsalihasliikettä ja kymmenen miesten punnerrusta, tiedän että pystyn parempaan mutta tuo pieni määrä on se mikä minun on pakko pakko pakko tehdä, en varmaan saisi unta jos en tekisi, tai tuntisin oloni harvinaisen lihavaksi jos en tekisi.

Syön lounaalla kiltisti tasan sen mitä pitää, ahdan parsakaaleja nopeasti suuhuni, samoin jauhelihakastiketta, minä nautin ruuasta toisin kuin muut sairaat, ja sekin pelottaa minua.

Minä olen liian normaali, olenko?