Ensimmäinen askel

Tai jotakin, en minä tiedä.

Minua pelottaa kamalasti pettää anoreksiaa näin, taistella sitä vastaan, kuin luulisin olevani sitä vahvempi. Korvaan nutrit yhdeksällä palalla fazerin sinistä, kolmesataa kaloria sanoo ana, bulimiapuoleni sen sijaan sanoo lisää lisää lisää ota vielä, tämä on hyvää ja maistuu hyvältä oksennettaessa mutta terve puoleni sanoo.. niin mitä se sanookaan? Ei se sano mitään, se on hiljaa ja istuu varmaan jalat ristissä sydämeni päällä meditoiden, se ei edes avaa silmiään, ikään kuin se haluaisi minun taistelevan tätä ristiriitaa vastaan - miten on mahdollista että samaan aikaan en halua syödä mitään, ja haluan syödä kaiken ja vielä enemmänkin, niin kauan että vatsa räjähtää ja hampaat jumiutuvat toisiinsa kiinni suklaanruskealla tahmalla.

Illalla ahdistaa niin että nappaan seroquelin, vähän ajan kuluttua pyydän toisen, ahdistus ei laannu eikä lääkkeen vaikutus tunnu missään, menen nukkumaan vaikka kello on vasta seitsemän illalla ja ulkoa kuuluu lintujen laulua, en saa unta vaan kääntyilen levottomana ja nousen ylös itkemään, pyydän vielä lisää seroquelia. Muistikuvat illalta ovat unenomaisia, ihan kuin ne olisivat tapahtuneet kauan sitten tai jossakin sekavassa unessa, muistan kuinka selitän äidille jotakin harvinaisen sekavaa siitä kuinka laitan hiukseni aina iltaisin ponnarille.

Yöllä näen unta siitä, kuinka haen jääkaapista nutreja ja korvaan ne vedellä, otan jääkaapista pullon kerrallaan, pesen ne puhtaaksi ja täytän vedellä, ja juuri kun olen saamassa pulloa täyteen, kuulen vanhempieni askelet olohuoneesta, yritän säheltää pulloa kiinni ja jääkaappiin mutten onnistu siinä millään. Sama uni toistuu varmaan kolmesti, joka kerralla täytän nutripullon eri lailla, joskus kaadan sinne maitoa ja joskus mansikkamehua, joskus kahden desin mitan kautta ja joskus vain suoraan.
Aamulla herätessä olo ei ole lainkaan levännyt.

Illalla pikkusiskoni karkaa kotoa, oikeasti hän kysyy isältä luvan mutta sitähän äiti ei tiedä, minä ahdistun asiasta vain enemmän, tiedän että hän lähti siksi että minä tulin kotiin, siksi että täällä ei nyt muusta puhutakaan kuin ruuan määrästä, oksentelusta, painosta ja ahdistuksesta, minä tiedän ja haluan pyytää häneltä anteeksi mutten osaa.

Olo on kamala siksi että menee niin hyvin.
Petän anan. Ja jos nyt minulle haetaankin kokovuorokausipaikkaa, niin tunnen vain itseni terveeksi, tunnen vieväni paikan joltakulta toiselta, tunnen että selviän kotoakin. Samalla kadun käyttämättä jääneitä tilaisuuksia, sitä kun äiti sekuntin ajan ei katsokaan iltapalaleipääni jonka päällä komeilee salaattia ja purjoa ja kaksi leikkelettä, sitä kun kukaan ei hetkeen kysykään missä olen enkä olekaan mennyt vessaan oksentamaan vaan istun kiltisti punaisella sohvalla suuret silmäni television ruutuun nauliutuneena.
Samalla tiedän että olen kaukana terveestä, ajatukseni ovat kierompia kuin koskaan ennen, vaikka mielialani on kutakuinkin hyvä, sairaat ajatukseni valtaavat pääni. Minä toivon takapakkia, toivon oksennustautia ja tilaisuutta yrjötä, toivon tilaisuutta huijata, toivon tilaisuutta tehdä mitä haluan ilman että kukaan välittää, toivon tilaisuutta laihtua siihen kuntoon että kehtaan mennä osastolle.

Ja ruokasuunnitelmanikin on varmaan liian iso minulle, isä sanoo että olen ampunut itseäni nilkkaan oksentamalla ja huijaamalla, minun on pakko myöntää että se on totta, olen tiennyt sen koko ajan mutten koskaan ole saanut sanottua sitä kellekään. Tällä vauhdilla lihon varmaan kolme kiloa viikossa

- ja samassa saan osastokaveriltani maailman ihanimman viestin. Siinä lukee tsemppaavia sanoja, kuinka kesä tulee ja haluamme molemmat vapaiksi, kuinka olemme molemmat mielummin 'rumia ja lihavia' mutta vapaita, kuin 'laihoja ja kauniita' ja ikuisesti osastojen vankina ilman että pääsemme edes nauttimaan siitä kauneudestamme. Tunnen täysin samoin, hetken on sellainen olo että voisin syödä vaikka kuinka paljon suklaata ja vaniljajäätelöä ja kaikkea hyvää ilman pienintäkään katumusta.

Tänään illalla menen taas osastolle, en tiedä kauanko siellä olen. Viikko, ainakin. Päiväosastolle minulla ei ole kuulemma asiaa, tuskin kotiinkaan, eiköhän se siis tarkoita että kokovuorokautisessa oleminen jatkuu, en vain tiedä millä osastolla. Tällä hetkellä se ajatus ei edes tunnu niin pahalta.

Pakkaan mukaani nahkalaukullisen vaatteita, kiinnitän oranssin huivini laukun hihnaan ja kietaisen siihen vielä pinkin perhoskorun, huomaan että meikkilaukkuni jäi ulkopuolelle ja joudun ottamaan mukaan myös punaisen kangaskassin. Meikkilaukku on harvinaisen täynnä, aiemmin en edes välittänyt meikata osastoille, mutta nyt tuntuu siltä että tulen viettämään siellä hieman kauemminkin aikaa, ja siksi varustelu onkin tarpeen. Meikkilaukun pinkki sisus täyttyy kaikesta hyväntuoksuisesta, käsissäni kilisee kymmeniä käsikoruja ja päälläni on vaatteet joita en koskaan missään käyttäisi, mutta juuri nyt ne tuntuvat hyviltä.

Juuri nyt olen ehkä tyytyväinen itseeni.

Ja siksi se onkin niin häiritsevää, etten saa olla tällainen. Mutta minun pitää muuttua ja ehkä tottua siihen.
Samalla inspiraationi valuu käsistä kuin hiekka, kauniit oman maailman ajatukseni repeytyvät riekaleiksi ja alkavat muistuttaa enemmän tätä oikeaa maailmaa, minulla ei ole sitä kaunista maailmaa johon paeta, elämäni värit ja pilvilinnast muuttuvat tasamaaksi ja harmaan eri sävyiksi, kaikki taiteellisuus katoaa, enkä minä halua tätä, minä haluan elää värikästä elämääni, niitä ihania värikkäitä raitoja joiden seassa on aina välillä kauheita repeytymiä ja mustia kausia ja kuiluja.

Isä avaa yläkerran tukkiutuneen viemärin, josta pullahtaa rotankokoinen kasa hiuksia, minun hiuksiani, äiti pyytää minut yläkertaan katsomaan näytelmää. Tuostahan saisi peruukin, äiti sanoo, ja minä en sano mitään muuta, kuin että onpa mukavaa olla kalju.