SMG - Casablanca

Makaan sairaalahuoneeni sinisellä patjalla, vihreän lakanan päällä. Katse tuijottaa katossa risteilevää viivaa, ajatukset laukkaavat kesäisillä laitumilla.

Päivä on upea
Teen piruetin
Se on totta

Minä taidan kasvaa, ihmisenä. Ulos anoreksia-ajattelusta, niin sanoo fysioterapeuttikin, jonka kanssa minulla on tunnin terapia-aika josta käytämme varmaan yli puoli tuntia pelkkään jutusteluun. Hän sanoo, että minä olen aina ottanut kaikista vastuuta itselleni ja esikoisena halunnut olla se iso tyttö, ja joutunut olla se isotyttö, joten nyt haluan olla pieni ja heiveröinen. Ehkä, ehkä.

Taidan kasvaa minuksi. Käytän sellaisia vaatteita, joista pidän, keltaista ruutupaitaa ja liloja sukkahousuja ja jättisuuria aurinkolaseja, äiti sanoo että huonekaluostoksilla joku mies katsoo minua hyvin pitkään. Miksi, kysyn, ja äiti naurahtaa, ehkä sä näytit niin parishiltonilta en tiedä loukkaantuako vai ottaako se kohteliaisuutena. Katson itseäni Kodin Tyylin suurten ikkunoiden heijastuksesta, ja minä tykkään siitä mitä näen, minä tykkään laihoista jaloistani ja korkeista koroistani ja oranssin huivini alta näkyvästä kaulastani, josta paistaa läpi henkitorvi tai joku, en minä tiedä mikä se on.

Lasikaupan edessä
Kompastun sinuun
Lähden kahville

Löydän kaupasta pienen ja kevyen buddha-patsaan, kolme euroa, minun on pakko saada se pakko pakko pakko, rakastuin siihen ja sen pulleaan vatsaan ja kullattuun päällykseen jonka alta paistaa mustaa kuin ruostetta. Hymyilen myyjälle ja tunnen oloni rohkeaksi, juttelen hänen kanssaan ja vastaan kysymyksiin, aivan kuin silloin osastolla vastasin valkotakkisen labratädin juttuihin, ja hän kysyi onko minun huono olla, ja minä vastasin ettei tietenkään, kerroin hänelle että enhän minä mikään mies ole, hän nauraa ja sanoo että kolmekymppisetkin miehet pyörtyvät verikokeeseen, minä hymyilen raukeana ja painan kyynärtaivettani tupolla.

Haaveilen salaa kirjailijan ja kuvittajan urasta, ja näyttelijän ja nuorisotyöntekijän, minä haaveilen magentansävyisistä kesäpäivistä magentansävyisten aurinkolasieni läpi, taivas näyttää kirkkaalta ja auringonpaiste pehmeältä ja heinäkuiselta, vaikka on vasta toukokuu ja taivas on kovan sininen, lähes valkoinen. Lakkaan kynteni pinkeiksi ja meikkaan silmäni vihreällä, syöminen sujuu siinä sivussa kuin rutiini, nutrit korvaantuvat suklaalla joka katoaa tottuneesti, en edes kuvittele sen piilottamista tai siitä luistamista, minusta se on hyvää. Imeskelen muumitikkaria ja salmiakkitikkaria jälkiruuaksi, olen tyytyväinen, yhteensä ne tekevät vain 60 kaloria joten minulla on vielä joustamisen varaa, minä voin sallia itselleni pepsi maxia ja kahvia.

Olen itkeä keskusteltuani isän kanssa tärkeistä asioista, kyyneleet kihoavat silmiini tahtomattanikin. Puhumme maailmankatsomuksesta, tämä on outoa sillä yleensä olemme riidelleet näistä asioista, hoitokokouksissakin puhumme aina että kotona riidat voivat johtua siitäkin, mutta tällä kertaa me olemme asioista samaa mieltä, on helpottavaa huomata että me olemme läheisempiä kuin olen luullutkaan.
Mustarastas lentää pihamme mäntyyn ja räpyttelee tummia siipiään, minä kuuntelen scandinavian music groupin uusinta levyä, jonka ostin eilen citymarketista.

Tahdon mennä ulos ja puhaltaa saippuakuplia.
Saan kävellä koiran kanssa pienen lenkin, en löydä koirani oranssia pantaa enkä jaksa edes etsiä, laitan sille harmaan pannan ja katoamme ulos, minä vihreässä takissani ja liian lyhyissä farkkusortseissani, tulee kylmä ja teemme hirrrveän pienen lenkin, mustat kenkäni lonksuvat jalassani ja ovat pudota jokaisen askeleen jälkeen. Laulelen ja puhun ääneen, enkä edes välitä vaikka joku kuulisi, kuten en kaupassakaan välitä kun kurottaudun pienessä ruskeassa tunikassani ylimmälle hyllylle, olen aivan liian lyhyt lyhyyyytt mutta yritän rohkeasti vaikka aiemmin olisin vain lähtenyt paikalta, nyt minua ei hävetä vaan kurotan niin kauan että ulotun all bran-pakettiin ja saan sen napattua mukaani.

Päkiöitä särkee ja ripset liimautuvat yhteen, mietin milloin voin maistaa ben&jerry'sin cookie dough-jäätelöä jota kaikki ovat kehuneet jo varmaan kolme vuotta mutta jota minä en ole syömisvammaisuuksissani koskaan saanut aikaiseksi maistaa.

Äiti sanoo että näytän paremmalta, se tuntuu hieman pahalta ja vihlaiseen jossakin sydämen ja pallean välissä. Paremmalta = läskiltä? Turvonneelta, tanakalta, tasapaksulta?
Yritän perustella sen sillä etten ole oksentanut... yhdeksään päivään, enkä varmaan oksenna enää ikinä.
Tai sitten olen lihonut.
Mutta perustelen sen itselleni sillä, että minun on pakko.