Isä huuda vielä lisää.
Isä satuta minua, kiltti.

Äiti tekee ruuaksi jotain outoja perunoita, hän sanoo tekevänsä kanaa mutta yhtäkkiä uuninpellillä makaakin ranskalaismaisia perunapyörylöitä, MINÄ EN NIITÄ HALUA, minä en uskalla, olen muutenkin syönyt niin hyvin eikä tällaisiin yllätyksiin varauduttu, minä luulin että ruokana on kanaa eikä rasvaa.

Isä huutaa, viedään sut osastolle takaisin.

Arvasin, ei minua täällä(kään) kukaan kaipaa.

Uskallan syödä, ajattelen että ruoka on viimeiseni.
Minä haluan
olla
mennyttä.

Mitä hyötyäkään minusta on, en minä ole edes kehittynyt mihinkään, saan kamalan itkukohtauksen kun isä sanoo että pitää syödä kuten muutkin, hän sanoo etten voi aikuisenakaan mennä töihin jos en osaa, minä sanon itkunvärisevällä äänellä etten edes tahdo, lähden pöydästä ja istun sohvalle.

Mua ahdistaa, sanoo äiti, tekee mieli tökätä häntä haarukalla silmään, hänellä ei ole aavistustakaan paljonko MINUA ahdistaa.

TÄÄLLÄ EI VOIDA AINA SYÖDÄ SITÄ MITÄ SINÄ HALUAT.
Kyllä minä tiedän, syytän itseäni kaikesta, jopa siitä etten tajunnut sanoa etten halua niitä perunoita, jopa siitä että edes tulin kotiin, siitä että olen olemassa, siitä että kevät tuli näin myöhään ja äiti joutui käymään kaupassa minun takiani ja osti kaikkea minulle, minä syytän itseäni siitä että äiti saa potkut töistä ja me emme saa tarpeeksi rahaa, voi kuinka olisikaan helpompi elättää kaksi lasta ja koira kuin kaksi lasta, syömisvammainen ja koira. Voi kuinka helpompaa. Äiti voisi ylpeänä sanoa että meidän lapset, he voisivat mennä ulkomaille ja kesälomalle ja olla miettimättä kellonaikoja ja syömistä ja käydä ravintolassa.

Syön huonokuntoiset kynteni tyngiksi niin että ihoon sattuu, en tiedä mitä tehdä, ahdistus kasaantuu palloksi kurkkuuni eikä sitä saa kakomallakaan pois, saati sitten itkemälläkään, mikään ei auta, en uskalla ottaa seroquelia koska sitten vain nukahtaisin ennen kuin ehdin isän kanssa kauppaan, vaikka en edes tiedä uskallanko mennä, sillä isän silmien päällä on taas vihainen uurre ja hänen kasvonsa ovat jännittyneet ja punaiset ja heti jos istun hänen viereensä autoon alkaa saarna jota en jaksa kuunnella.

Enää en jaksa miettiä vaatteita tai meikata osastolla, jokaisen vierailijan tulo ahdistaa enkä halua tai jaksa mitään.

Menen syömään, toivottavasti tukehdun pariisinperunoihin tai kanapaloihin.