Keijuaatteita

Viime viikon sunnuntai, saan äidin houkuteltua Maailma Kylässä-festareille. Puen päälleni siskoni tyllihameen, otan sen pois ja laitan takaisin päälleni, en osaa päättää ja olen ahdistua, vaihdan varmuuden vuoksi jalkaani vihreät housut ja keijuhameen, sitten lilat pussihousut ja violettipunaisen keijuhameeni, ei ei ei mikään ei käy, laitan jalkaani pillifarkut ja tyllihameen ja siihen päälle keijuhameen, rutistelen tyllit kasaan ja suihkutan niihin hiuslakkaa siinä toivossa että ne pysyisivät kauniin tuuheina, laulan Disneytä ja siskoni kysyy että onko minusta hauskaa olla outo, tekisi mieli vastata että kyllä kyllä kyllä, mutta tyydyn vain hymähtämään ja suihkuttamaan hiuslakkaa valkoisen tyllihameen tylleihin.

Minusta näytän kivalta, festareihin sopivalta, meikkaan silmäni keijunsilmiksi ja kysyn äidiltä onko meillä kotona keijunsiipiä, sellaisia pinkkejä edes tai vihreitä, äiti sanoo ettei ole ja minä sanon että lähden vaikka heti ostamaan, äiti kysyy tarvitsenko taikasauvankin.
Näen taivaalla pääskysiä, pääskysestä ei päivääkään, ja minulle tulee kamalan haikea olo. On kesä, ja mitä minä teen, olen osastolla, minä en rusketu, muut ovat mökeillä ja rannalla ja minä osastolla, muut syövät jätskiä ja suuria pehmistötteröitä joita he ostavat keskustan pienistä jäätelökioskeista, minä mussutan joka päivä samaa, salaattia ja leipää ja voita ja riisiä ja aina saman kaavan mukaan, toisinaan otan illalla teetäkin. Minä istun aina samalla paikalla, näen joka päivä samat naamat ja kökötän liikuntakieltoisena sisätiloissa oransseilla tuoleilla ja kokoan tuhannen palan palapeliä, ikkunasta kuuluu lintujen laulu ja ulkona ihmiset kävelevät sortseissa ja miehet ilman paitaa, tunnen oloni aivopestyksi ja täysin yksinäiseksi.

Vaikka painoni on noussut jo kahden ketsuppipullollisen ja yhden mansikkahillopurkin verran, äiti ei anna minun lähteä ulos hameessa, vaikka minä kuinka vakuutan ja tunnen itsekin kuinka reiteni ovat paksummat kuin ennen ja kasvoni pyöreämmät kuin aikoihin.

Juna-asemalla tuulee, vaikka aurinko paistaa, siskoni osoittaa otsallani riippuvaa korua toi näyttää siltä ku sulla ois koru päässä. Toi näyttää siltä kun sulla ois rusetti päässä, sanon nopeasti ja nyökkään siskoni pään päällä komeilevaa rusettia kohti, huomaan taustalla junaa odottavan naisen katsovan minua hymyillen, hän keikuttaa lastaan rattaissa ja minä hymyilen takaisin. Se on rusetti vastaa siskoni ja nostaa toista kulmaansa kuin asia olisi itsestäänselvyys, minä teen saman ilmeen ja tokaisen NO SE ON KORU. Äiti nauraa, ehkä, en ole varma, sillä minua itseäni naurattaa paljon enemmän.

Festareilla on ihanaa, värikästä, ihania ihmisiä, kaikki niin erilaisia. Minä katson heitä täysin uusin silmin, kuinka he voivat olla niin kauniita ja itsevarmoja ja tyytyväisiä itseensä, niin monen muotoisia ja erikokoisia, miksen minä nauti elämästä vaan kidutan itseäni näin, minä haluan tuntea nämä kaikki ihanat ihmiset joiden hiukset ovat rastoilla ja vaatteet ostettu Uffista ja Kierrätyskeskuksesta tai tehty itse. Huomaan keskustelevani myyjien kanssa, viime vuonna mietin puoli varmaan tunnin uskallanko ostaa sen keijuhameen joka minulla on nyt päälläni, nyt puhun myyjille ilman syytäkin, minä osoitan jotakin outoa pakkausta ja kysyn mitä ne ovat, intiaaninnäköinen mies sanoo huonolla suomella pillejä minä ja osastokaverini huokaamme yhteen ääneen aijaa.

Osastokaverinikin voi paremmin, hän on saanut painoaan nostettua mutta näen silti hänen ajatustensa sairaan kiertoradan, hän syö välipalalla vain yhden kiivin vaikka niitä pitäisi olla kaksi, minä näen kuinka hän nauttii sairaudestaan ja sairaista ajatuksistaan, minä syön tikkaria ja osastokaverini äiti sanoo että hänen tyttärensä saisi myöskin tehdä noin, katson kaveriani ja hän katsoo pistävästi takaisin, minä tiedän ettei hän halua eikä uskalla.

Kotona pyydän äidiltä lupaa saada rastat, voi saanhan saanhan saanhan, äiti sanoo kyllä, mutta muistaa sitten viemärin hiustupot ja jokaisesta käyttämästäni kammasta löytyvät takkupallerot ja sanoo, että vasta sitten kun hiukseni pysyvät päässä, kuvittelen rastapatukoiden putoilevan yksi kerrallaan päästäni, minä kaljuunnun ja se on noloa.

Minä haluan tummanruskeat hiukset ja lävistyksen ja tatuoinnin ja rastat, minä haluan normaalipainon ja jännittävät vaatteet, selkeät ajatukset ja filosofiset pohdinnat, minä haluan että ihmiset ajattelevat minun olevan mielenkiintoinen eikä sairas.

Ja silti tämä kuvitelma tuntuu vain utopialta, joltain kaukaiselta fantasialta jota ei voi saavuttaa vaikka lentäisi lähes pilvilinnojen tasolla pinkeillä keijunsiivillä. Tuntuu että kaikki on saavuttamattomissa, minä olen minä enkä tästä muutu, minä olen aina tällainen pallopää, minulla on aina ruma hymy ja vamma syömisen kanssa, minulla on aina ihmeellisiä ajatuksia ja liian löysiä farkkuja, minä haluan muuttua mutten uskalla, MIKSI KAIKKI ON NIIN VAIKEAA.