Sinä et minua hylkää

Osastolle tulee Poika. Hän on kaunis ja komea ja söpö, hänellä on siniset koiranpentusilmät ja lyhyt tukka ja hieno ulkomaalainen köyrynenä, hän puhuu hauskasti ja muistuttaa erästä kaveriani, hän hihittää ja hänen huulensa värisevät, hän on jännittynyt ja minä pidän siitä, salaa minä pidän hänestä, minä todella pidän pidän pidän.

Yritän tutustua häneen, juttelen ja hän juttelee takaisin, hän on hermostunut ja sanoo ettei oikeasti osaa olla ihmisten kanssa, minä arvostan häntä ja me puhumme vaikeista asioista.

Minun huonekaverini tulee väliin.

Hänkin pitää Pojasta.

Hän on taitava sosiaalisissa tilanteissa, hän tietää kaikesta kaiken ja etenkin kaikesta Pojalle tärkeästä, hän puhuu ja puhuu ja naurattaa Poikaa ja puhuu, minä luen Tieteen Kuvalehdestä juttua jättiläiskukasta ja vilkuilen aina välillä huonekaveriani, anna jo olla sinähän seurustelet jo, jätä minullekin jotain, edes rippeet tai vuoro sanoa yksikin sana, mutta ei, hän houkuttelee Pojan mukaansa ja he puhuvat ja Poika kikattaa ja minä joudun istumaan oransseilla sohvilla vielä tunnin ruokailun jälkeen, minuutit kuluvat madellen eikä Tieteen Kuvalehti kiinnosta, voitan osaston pojat biljardissa eikä aika siltikään ole kulunut loppuun.

Illalla jutteeme kakki ringissä palapelin ympärillä, pojat heittelevät pelikortteja ja meluavat, Poika istuu minun ja huonekaverini välissä, mutta huomaan selkeästi kuinka hän on paljon kiinnostuneempi huonekaveristani ja tämän toimista ja punaisesta paidasta ja vilkkaista sormista jotka aina jotenkin löytävät tiensä Pojan tukkaan ja pörröttävät sitä, minäkin haluan mutten edes uskalla kokeilla, minä en uskalla koskea häneen, minä en halua, minusta tuntuu että se olisi vain teennäistä ja Poika tuntisi olonsa ahdistelluksi tai häirityksi, hän pitäisi minua tyhmänä aivan kuten minäkin pidän itseäni.

Istun lamaantuneena ja tuijotan typerä virne kasvoillani palapelin kokoamattomia, täysin identtisiä paloja, tummia kohtia ja lehtiä, eihän noita saa ikinä koottua, Poika kikattaa jälleen ja nojaa huonekaverini olkapäähän, minun tekee mieleni itkeä.

Yritän sulkea koko ajatuksen pois mielestäni, yritän kuvitella ettei Poika edes ole osastolla, mitä jos hän ei olisi lainkaan tullut enkä minä olisi siis tavannut häntä. Suljen ajatuksen kuten tein jo kymmenvuotiaana polveni rasitusvammalle, aina kun tunsin kipua polvessa, jokaisella askeleella, ajattelin sen olevan ystävä, minä muistan kuinka tarvon puoleensääreen yltävässä paksussa lumikerroksessa kohti koulua ja polveni on pettää allani, sattuu kuin joku yrittäisi irrottaa polvilumpiotani veitsellä, jokainen askel on tuskaa ja matka taittuu hitaasti, mutta samassa tajuan että voin ajatella kivun ystäväksi, minä hymyilen sille, joka kerta kun sattuu minä hymyilen ja toistan mielessäni ihanaa kipu-ystäväni, sinä tunnut taas, sinä olet läsnä ja pidät minusta huolta, sinä et minua hylkää, sinun läheisyytesi sattuu, anteeksi että tunnen sen kipuna vaikka sinä haluat vain sanoa olevasi aina mukanani.
Ja silloin minä totuin kipuun. Minä totuin olemaan yksin ja siihen että minua kiusattiin, minä totuin elämän murjontaan, aina niin henkisen kuin fyysisenkin kivun tuntuessa minä ajattelin sen olevan ystävä.

Ja niin ajattelen nytkin, minä en vain enää välitä, kuuntelen kaukaa Pojan kiherrystä ja keskityn piirtämiseen.
Minut on tarkoitettu yksinäiseksi, minut on tarkoitettu tällaiseksi, minut on tarkoitettu hyljeksityksi, minusta ei kukaan välitä. Kaikki on minun syytäni, vika on minussa, en minä muita syytä. Minä en vain ole tarpeeksi, ikinä ja koskaan.
Minun on tarkoitettu istuvan yksin aneemisenvihreää pöytäliinaa tuijottaen, käsivarteni hennot karvat nousevat pystyyn.

Minä haluan kuolla, minä en kestä.
Vaikka kuinka ajattelen kivun olevan ystävä. Mutta en minä ansaitse ystävää, en edes sellaista joka on aina läsnä ja pitää aina huolta.

Minä en ole tarpeeksi, tarpeeksi mitään.

Vaikka kaikki vakuuttavat että elämässä on kaikkea hyvää edessä, ja ehkä onkin, tuntuu sekin vaikealta kuvitella, ehkä siellä joskus on jotakin hyvää mutta onko se sen arvoista, elänkö koskaan niin pitkälle.
Se hyvä ei ole tarpeeksi hyvää.