Kietoudun sairaalan toukanvihreään peittoon illan hämärässä, tutisen kylmästä huoneen sinisessä hämyssä. Huonekaverini sanat saavat minut naurahtamaan, sänkyni narahtaa ilkeästi ja saa minut tuntemaan itseni entistä lihavammalta.

Ahdistaa, kosken oikealla kädelläni alavatsaani peiton alla ja tunnen kauhean pehmeän alueen, ei luita vaan pelkkää pehmeyttä ja pulleutta. Mul on läski olo sanon, huonekaverini puolestaan naurahtaa, ai sullako senkin pieni, koita ajatella et se on vain olo.
Mutta kun mä haluan siitä eroon.

Kääriydyn entistä tiukemmaksi paketiksi toukkapeittooni, toivotan huonekaverilleni hyvät yöt ja yritän olla välittämättä naamaani kutittelevista tummista hiuksistani ja vatsassani vellovasta ruuasta ja läskistä olostani. Mutta se on mahdotonta, ahdistaa ja ajatukset kietoutuvat entistä tiukemmin muodostaen hirttosilmukoita ja omituisia aatteita.

Pohdiskelen parin tunnin ajan sitä, kuinka tehdä itsemurha. Näen jo itseni, paksun paksun tasapaksun ja pullean itseni, partaterä kädessä, oikeassa kädessä uppoamassa vasemman ranteen suonten keskelle. Minä tiedän kuinka helppoa se olisi, suonet ovat ihan pinnassa ja pullistelevat aika ajoin turkooseina ja sinisinä vaikka ovat sisältä kauniinpunaisia. Ja kyllä minä tiedän, se sattuisi hetken, mutta sitten tajuaisi että kohta kipu on ohi ja kohta on jossakin ihan ihan muualla. Näen itseni haaleanrosan vannamme yllä, amme on puolillaan vettä ja minä viillän ranteitani auki, upotan käteni veteen ja annan veren valua vuolaana. Kohta pyörryn, pääni notkahtaa alas ja pulpahtaa pinnan alle. Eikä nouse enää ikinä.

Niin helppoa se olisi. Ajatuskin tuntuu hyvältä.

Mutta koska on yö, enkä ole lähelläkään partateriä tai ammeita tai vettä tai mitään muutakaan, nousen nopeasti ylös, niin nopeasti että silmissä sumenee ja joudun hetken istumaan ja huohottamaan sänkyni laidalla. Vedän keltaiset, kantapäästä ja päkiästä rikkinäiset villasukkani jalkaani, avaan huoneemme oven, nappia naamaan vai kysyy huonekaverini ja minä sanon joo, seroquelia. Yöhoitaja on juuri kierroksella, pyydän seroquelia ja hän kysyy miksi, minä kerron että ahdistaa, mutten kerro itsemurha-aatteistani. Hän ojentaa minulle pienen vaaleanpunaisen tabletin lääkehuoneessa, nielaisen sen nopeasti ja yritän olla ajattelematta ranteitteni punaista verta samalla kun yritän saada kiinni sekavasta unesta.

Aamuherätys tuntuu pahalta, labratäti tulee ja pistää oikean käteni kyynärtaipeeseen todella ilkeästi, osuu varmaan hermoon ja suonta särkee hetken aikaa. On vaikea edes kuvitella pysyvänsä hereillä, mutta osastolla pitäisi vielä siivota, minulla olisi fysioterapia ja minun pitäisi pitää aamukokous ja pakata kotilomaa varten ja pääsisin lähtemään vasta päivällisen jälkeen. Ahdistaa vieläkin hieman, mutta upotan sen hienosti imurin hurinaan ja radion pauhuun.

Nyt olen kotona, tuntuu pahalta. Pahemmalta kuin aikoihin.
Tuntuu lihavalta, hirveältä möykyltä, tunnen olevani kaikille vaivaksi, kaiken pahan alku ja juuri ja syypää kaikkeen. Minä en halua olla minä, minä en halua olla mitään, tulevaisuudessa ei ole m i t ä ä n, tai on siellä jotain mutta ei se mitään haittaa koska minä epäonnistun kuitenkin! Tapahtui mitä tahansa, vaikka opiskelisin hienosti ja kulkisin pää pystyssä ja rinta rottingilla, niin silti minun elämästäni puuttuisi jotakin, silti kaikki olisi pielessä enkä pitäisi itsestäni taikka siitä mitä minä teen.

Tuntuu syrjityltä ja yksinäiseltä. Vaikka koko perheeni on kotona, tuntuu ettei kukaan välitä. Ei kukaan halua vahtia että tungen salaatti-kinkku-ruisleivän suuhuni enkä housuihini, kukaan ei halua puhua tai lohduttaa kun sanon että tuntuu läskiltä. Isä syö vastapaistettua patonkia ja sanoo ettei pitäisi tuntua läskiltä, sitten hän katoaa olohuoneeseen muiden kanssa katsomaan telkkaria, ja minä saan selvitä yksin ahdisdtuksineni. Siskoni sanoo ettei jaksa kuunnella vääntöä ruuasta tai sen korvaamisesta, tuntuu pahalta koska minähän näitä ongelmia tuon, tuntuu että kaikki on ruusuista ja hyvää kun minä olen poissa ja heti kun minä tulen kuvioihin niin kaikki repeää käsiin ja äiti stressaantuu ja isä suuttuu ja siskoni ärsyyntyy. Koirani sentään on innoissaan ja veljeni jaksaa tulla seroquel-unisten silmieni eteen esittelemään lukutaitoaan, Tupu Hupu ja Lupu hän tavaa Aku Ankasta ja minä hymyilen ja haluan olla hänen kanssaan ja katsella hänen eloisia silmiään ja hymykuoppiaan, haha mä fuskasin ja katoin toiselta sivulta miten tässä käy hän sanoo leikkisästi ja hymykuopat ilmestyvät hänen virheettömälle lapseniholleen ja minä nauran mukana.

En varmasti tunne enää kylkiluitani vaikka kuinka yritän tunnustella, vaikka muistan että kun painoin tämän verran olin hoidoissa ja tunsin oloni laihaksi ja kylkiluuni näkyvät selvästi, mutta nyt ei enää tunnu siltä, lainkaan, ja se on pelottavaa.

Nyt aamulla avaan isän koneen ja tulen muiden luokse olohuoneeseen, istahdan punaiselle upottavalle tuolille ja nostan jalat olohuoneen pöydälle vaikka niin ei saa tehdä. Veljeni leikkii ympäri huonetta star wars-hahmoilla, siskoni valittaa kaikesta, äiti on hiljaa ja isä syö. Isä sanoo että painoni ei nouse tarpeeksi, että sen pitäisi nousta nopeammin ja lisää ja paljon ja äkkiä ja heti pian kuuletko! Ahdistaa kun tunnen itseni jo valmiiksi kauhean paksuksi ja epäonnistuneeksi, mutta minun pitää epäonnistua lisää ja enemmän!

osastolla eräs anorektikko ei edes halua parantua kokonaan, hän haluaa vain selvitä.
Silloin minäkin alan epäillä. Haluanko tosiaan päästää tästä irti, vai haluanko olla vielä sairas, haluanko vain oppia selviämään tämän kanssa, koska onhan tämä minule tärkeää.

Ehkä minä voin laihtua kesällä, kun pääsen pois osastolta, jossa painoni on noussut. Sitten laihdun taas ja laihdun ja laihdun ja olen taas syksyllä osastolla, mistä äitini jo varoittelee ja mitä isä pelkää ja mitä minä en toisaalta halua mutta mitä toisaalta taas kaipaan, haluan tuntea itseni laihaksi jälleen!