Kaikki saivat koulutodistuksensa, keskiarvo yhdeksän ja päälle, kaikki hymyilivät ja oli kesäistä ja linnut sirkuttivat puskissa ja taivaalla ja naapurista raikui ylioppilaan nauru ja vieraiden äänet ja viinilasien kilinä, ilma lellui paikoillaan pysähtyneenä kirkkaansinisen taivaan ja eloisanvihreän maan välillä, kaikki oli niin täydellistä niin täydellistä.

Ja mitä tein minä.

Istuin kotona kulahtaneenruskeassa yöpaidassani, rinta paljaana, nenä kiinni kirjassa, pepsi max -lasi huulilla. Hiukset rasvaisina, revin ponnarin irti ja hiukset jäivät juuri siihen asentoon missä ne olivatkin, samalla lähti irti tukko hiuksia ja jokaisella koskemiskerralla toinen samanmoinen.

Minä en saanut todistusta. Minä en käynyt koulua.

Minä olin tyhmä ja hukkasin elämäni ja parhaat vuoteni tähän.

Viime viikolla tapasin uuden pediatrin, se sanoi painotavoitteeksi 43 kiloa.
Tällä hetkellä painan paljon vähemmän, vähemmän vähemmmmmän.
43 ei ole paljoa, sanoo aivoni, mä tiedän, koska painaessani 43 kiloa tunsin itseni kutakuinkin hoikaksi, jos järjellä ajatteli.

Jos taas tunteella, niin eiköhän tunne ollut kutakuinkin sama kuin nyt.

"Turvallisempaa tuntea itsensä läskiksi 43-kiloisena kuin 33-kiloisena" sanoi joku joskus, en muista kuka koska silloin ahdisti, koska tajusin että se on totta.

43 kiloa, eihän se ole paljoa, eihän? Onhan se juuri sopivasti? eihän se saa vatsaani läskiksi? Voihan sen painon saada lihaksilla?