Kiitos kommenteista jälleen oi ihanat, en jaksa vastata niihin nyt yksitellen, joten sanon näin kollektiivisesti suuren kiitoksen. Olen koukussa teiltä saamaani energiaan ja tsemppiin.

Ja anonyymisti kirjoittaneelle Maryannille jättisuuri kiitos, aloin nimittäin itsekin miettimään asiaa kun vanhempani lukaisivat tämän, ja kommentti blogistani ja jutuistani ei kiinnittynytkään niin kovasti sairaisiin ajatuksiini tai typeriin paljastuksiin, vaan siihen kuinka hienosti osasin heistä kuvailla ja käsitellä näitä asioita, ja kuinka hyvin osasinkaan kirjoittaa.
Aloin nyt ihan oikeasti miettimään tätä. Ehkä kaiken tämän saisi käännettyä sittenkin voitoksi Maryannin ehdottamalla keinolla?

Sunnuntaina palatessani osastolle tuntuu kuin palaisin kotiin. Kaikki on niin tuttua, pojat pelaavat pleikkaria punaisilla tuoleilla, avaan huoneeni oven ja heitän ylitsepursuavan täyden kassini sängylleni, menen olohuoneeseen ratkomaan ristikoita ja tuijottamaan telkkaria. Ilta sujuu kuten aina ennenkin, tuntuu kotoisalta palata takaisin tuttuun rytmiin.
Sunnuntaina tuntuu kuitenkin oudolta, terveeltä. En ole oksentanut neljään tai viiteen päivään.

Maanantaiaamuna paino on noussut lähes kilon siitä mitä se oli torstaina taikka keskiviikkona, ahdistun kamalasti ja päätän että näin ei saa jatkua, tai ainakin se pieni anorektikko jossain pääni sisällä sanoo niin. Siispä se oksentaa jokaisen ruokailun jälkeen, aamulliset nutrit ja murot ja taskuihin piilotetut leivät lentävät kaaressa valkoiseen vessanpyttyyn, minun huoneeni vessaan, voi mitä tekisinkään ilman tuota pientä huonetta.
Joka lukitaan saman päivän iltana. Ahdistun hetkeksi, kunnes keksin etten edes tarvitse vessaa oksentamiseen. Istun puoli tuntia sohvilla ruokailun jälkeen, kipaisen vessaan ja imen vatsani täyteen vettä, menen huoneeseeni ja oksennan kaiken Akateemisen kirjakaupan pussiin, jonka piilotan roskikseeni. Tuntuu hyvältä, hetken, kukaan ei arvaa että oksennan, tunnen taas olevani askeleen muita edellä, tunnen kuinka painoni ei ainakaan nouse, toivon sen salaa tippuvan.

Keskiviikkoiltana pääsen jälleen kotiin, tosin vain ruokailujen välissä. Isä hakee minut punaisella autollaan, laitan uudet aurinkolasini silmilleni ja maailma värjäytyy kesäisen oranssiksi, puiden lehdet näyttävät jättisuurilta ja asfaltti kiiltää kuin hiekkarannan dyynit, hetken tuntuu että olen elossa, radiosta raikaa keväisiä rytmejä, tunnen että tämä hetki voisi jatkua ikuisesti, en edes tunne ahdistusta siitä että perunapurjososekeitto ja vaniljavadelmajäätelö lilluvat vatsassani, yritän vain unohtaa sen kaiken ja keskittyä hetkeen. Kotona puhun isän kanssa kuin silloin ennen, tuntuu että vanhempani tietävät nyt kaiken eikä minulla ole mitään peiteltävää, saan olla juuri niin häiriöinen kuin olen ja puhua niin suoraan kuin vain haluan. Tuntuu vapauttavalta.

Perjantaina on hoitoneuvottelu, heti aamusta, mikä tarkoittaa sitä että ehdin juuri ja juuri oksentaa edes osan nutreista ja muroista ulos ja heittää lököhousujeni taskuun piilottamani leivät roskikseen tai vetää ne vessasta alas. Tulen huoneestani ulos muina miehinä, ilman jälkeäkään oksentamisesta, ainakin uskon ettei kukaan huomaa.
Neuvottelun tuomio on karu, 7 viikkoa samalla osastolla. Siihen asti, kunnes osasto sulkee kesällä. Siihen asti. Seitsemän viikkoa. Lasken nopeasti päässäni, jos lihon vaikka viisisataa grammaa viikossa, sehän tarkoittaa vain jotakin korkeintaan neljää lisäkiloa. Sitten hoitoni olisi kestänyt viisi kuukautta, ja olisin silti alipainoinen. Eikä mukaan edes ole laskettu takapakkeja, oksentelun ja jumppaamisen ja ruuan piilottelun mukanaan tuomaa painon paikallaan jumitusta.
Tuntuu että kesä on ikuisuuden päässä, paraneminen viidensadan ikuisuuden päässä ja normaali elämä vain heijastus peilissä, pieni aavistus jostakin, jota en ole koskaan kokenut.

Ravitsemusterapeutti tekee luokseni yllätyskäynnin, näen hänen takkinsa osaston naulakossa ja olen panikoida. Tiedän mitä tämä tarkoittaa, lisäystä ruokalistaani. Mieleni tekee piiloutua vessaan tai huoneeseen sänkyni alle, lukemaan sängyn pohjaan kirjoitettuja tekstejä, tarviin piluu oon puutes, mutta olen rohkea ja kohtaan ravitsemusterapeutin yllättävän rentona.
"Mikä näistä ruokailuista on sellanen helppo mihin voisin lisätä jotakin"
EI MIKÄÄN EI MIKÄÄN EI MIKÄÄN huutaa pääni, sanon sen kerrankin ääneen. Yhtäkkiä suustani vuotaa sanoja vuolaana virtana, kerron piilottelusta ja oksentelusta, anorektisen puoleni silmät leimahtavat ilmiliekkeihin ja harvat hiukset nousevat pystyyn, se syöksee suustaan tulta ja liekkejä ja nuolia ja ruuantähteitä ja huutaa korviavihlovalla äänellä, EIIII ÄLÄ TYPERYS SINÄ PILAAT KAIKEN EII NYT ME EMME LAIHDU!! TEET VIRHEEN HUOMAATKO SINÄ JOUDUT LIHOMAAN JA SAAT VAIN ÄLLÖTTÄVÄN OLON, KUUNTELISIT MINUA SENKIN ILJETYS. Yritän hiljentää anan typerän äänen, hetken tunnen olevani vahva. Minä pystyn tähän, kuuntelen linnunlaulua ikkunan toiselta puolelta enkä ole kuulevinani sairaan puoleni vastalauseita.
Ravitsemusterapeutti sanoo, että ruokaleponi vaihdetaan puolesta tunnista tuntiin, etten vain pääsisi oksentamaan. Nyt paniikki iskee. Hän sanoo, että aina kun syön vieressäni istuisi joku hoitajista, etten vain pääse piilottamaan. Ei, tämähän tarkoittaa vain järkyttävää lihomista, kerron hänelle huolestani, siitä että ruokalistani on liian iso, ja kuinka en ole koskaan noudattanut sitä, kuinka vaikea sitä on enää edes yrittää uskaltaa noudattaa, kuinka pelkään että painoni nousee ainakin kolme kiloa viikossa. Hän rauhoittelee minua, jos se nousisi niin paljon niin hän kyllä vaihtaisi sen pienempään. Huokaan helpotuksesta, hymyilen, tunnen jälleen olevani elossa.
Poikkeuksellisesti en oksenna perjantaina enää ollenkaan. Erävoitto anoreksiasta, tämänhetkinen tilanne 666-3, anoreksian hyväksi, mutta minä olen jo saanut muutaman pisteen.

Vaikka perjantaina sorrunkin piilottamaan leipiä taskuihini ja jopa ruokaakin, kippaan sitä lautaselta yhdellä nopealla kädenliikkeellä vasempaan kämmeneeni ja samassa tungenkin jo kaiken taskuun, tuntuu iljettävältä, kuin olisin pissinyt housuun tai jokin mätänisi vihreänkeltaiseksi mössöksi reittäni vasten, yritän olla välittämättä ja yritän kuvitella, ettei taskuni pullottaisi pahasti ja paljastaisi minua, ja ettei se vain tuoksuisi lainkaan ruualta.

Kukaan ei näytä huomaavan.

Pelaan pleikkaria, saan hoitsulta luvan, hän sanoo olevansa yksin ja kertoo ettei siksi voi vahtia minua ruuan jälkeen, sairas puoleni alkaa hurrata ja hymyillä korkeat poskipäät korvissa, se kuiskii minulle sanoja joita en viitsi edes muistella, se kuin tahtoo ohjata minut vessaan, vaikka terve puoleni lupaa ja vannoo hoitsulle etten mene vessaan tai huoneeseeni, pysyn osaston puolella ja pelaan.
Uusi erävoitto. Istun tunnin pleikkarin ääressä, vaikka sairas puoleni kiljuu koko ajan ja osoittaa luisevalla sormellaan vessan suuntaan, minä liimaan luisevan ahterini punaiseen tuoliin ja ohuet käteni kiinni Guitar Heron kitaraan, MINÄHÄN SOITAN NYT JA SINÄ ANOREKSIA OLET HILJAA. Vilkaisen kelloa, viisitoista minuuttia mennyt, nyt puoli tuntia, neljäkymmentäviisi minuuttia, tunti. Huokaan helpotuksesta, hienoa, nyt minun ei tarvitse enää istua tässä, nyt kaikki ruoka on imeytynyt ja on turha oksentaa ja kiduttaa itseään sillä, sillä pakkohan se on myöntää, se on rankkaa ja kuluttavaa ja inhottavaa enkä minä halua tehdä sitä.

Pääsen kotilomalle, juon koko illan pepsi maxia, syön iltapalan kiltisti enkä edes mieti oksentamista, tuntuu jälleen hämäävästi terveeltä. Isä sanoo, että saan ottaa tatuoinnin sitten kun vointini alkaa olla parempi, paranemismotivaationi kasvaa jälleen pienen nykäyksen. Katson telkkaria ja nautin vapaudesta valvoa ja olla kotona.
Kello 23:24 painun nukkumaan. Kello 00:14 herään ensimmäisen kerran, sitten herään hieman yhden jälkeen, hieman kahden jälkeen, kaksikymmentä yli kolme. Silloin en saa unta ennen kuin pakkoliikun, konemaisesti menen makaamaan kirjavalle matolleni ja teen vatsalihassarjan, jonka jälkeen saan hetkeksi kiinni levottomasta unesta, jossa saan paniikkikohtauksen. Herään jälleen tunnin välein aina puoli yhdeksään saakka, silloin nimittäin kapuan yläkertaan aamupalalle.
En tunne levänneeni lainkaan, paniikkikohtausuneni ei poikkea päivästä mitenkään, en saa unessa rentpuduttua hetkeäkään.

Perheeni päättää lähteä katsomaan äidille uutta autoa, minulle tulee meille kaveri. Isä sanoo, että minun pitää syödä välipala täällä kahdestaan kaverini kanssa. Koska syön kotona muuten niin hyvin, söin jopa veljeni karkkeja, sellaisia pieniä ja värikkäitä ja joitakin tutin muotoisia, päätän kuitenkin jättää välipalan väliin, pyydän mielessäni anteeksi isältäni ja kaikilta muiltakin. En minä parane koskaan.

Äiti haluaa puhua kanssani koulusta, mutta minä en halua, ahdistaa jo ajatuskin, en halua palata kouluun, ymmärtäkää, minua masentaa eikä minua huvita ollenkaan, minä en halua istua niillä typerillä penkeillä tai tuntea sitä uusien kirjojen tuoksua, minä en halua kuunnella opettajia ja esittää että kaikki on hyvin, minä en halua edes muistella liian pitkiä ja puuduttavia oppitunteja, en nyt, nyt minä olen sairas ja keskityn siihen että pääsen ehkä joskus eteenpäin, ja vasta sitten joskus saan miettiä koulua. Nyt en halua.

Veljeni suuttuu pelilleen ja katoaa kerrossänkynsä taakse nyyhkyttämään, minä yritän lohduttaa mutta hän potkii ja raapii naamaani, en jaksa välittää. Veljeni on kuin paniikkikohtauksessa, vien hänelle paperipussin ja kerron hänelle pyörtymisestä, saan hänet suostuteltua hengittämään pussiin, pelkään että hän todella pyörtyy. Veljeni ei kuitenkaan osoita kiitosta, hän puskee kylkiluitani ja potkii säärtäni, käsken hänen purra jalkaani ja hän suostuu, en tunne lainkaan kipua vaan hymyilen. Veljeni kohottaa kätensä ja tarttuu minun tekemääni savityöhön, pieneen ruskeansiniseen kuppiin, hän kerää voimia heittääkseen sen päin otsaani. Hetken jo valmistaudun iskuun, selvä, anna tulla, sen minä ansaitsenkin, mietin jo kuinka savityö kolahtaa vasemman silmäni päälle ja tekee siihen kauniin lommon ja pienen verijäljen, josta vuotaa punaista nestettä silmälleni.

Äiti nappaa saviesineen veljeni kädestä. Minä menen maistelemaan isän paistamaa jauhelihaa ja sipulia.

Miksei kaikki voisi vain olla helppoa. Miksi kaiken täytyy kestää niin pitkään.
Miksen minä voi olla normaali.