Nyt ennen kuin unohdan, niin kerron teille tähänastisen elämäni kurjimmista 24:stä tunnista.

Ensinnäkin, söin eilen jumalattoman määrän ruokaa. Ja etenkin jogurttirusinoita. Söin niitä, vaikkei tehnyt mieli.
Oksensin eilen viiteen otteeseen.
Äiti löysi porkkananpaloja viemäristä (miksi se sinne edes katsoi?), intti sitä koko illan, samoin kuin kadonneita (piilotettuja) Nutri-drinkejäni. Mulla keitti yli, itkin kolme tuntia putkeen ja uhkasin ilmeisesti tappaa itteni lääkkeillä...
Sit muut kävi nukkumaan, mä viilsin jalkaani ihania jälkiä, istä tuli alakertaan, kysyi "mitä vittua sä esität?" ja haukkui mut vitun idiootiksi, sanoi että se hakkais mut ellei se olis kiellettyä, mä melkein sanoin sille että hakatkoon vaan, koska sekin sattuis vähemmän kuin tää tuska.

Mun vatsa kirjaimellisesti pullotti siitä ruokamäärästä, hyi.

Sit isä tuli vielä takaisin ja haukkui mua lisää, jatkoin pillittämistä, sit äiti tuli ja rauhoitteli mua kuitenkin vielä. Sit menin vessaan, äiti sai kohtauksen ja luuli että vedän lääkkeitä, se tyhjensi lääkekaapin ja jätti sinne vain yhden buranan siltä varalta että mulle tulee päänsärky kaikesta itkemisestä.

Se ilta oli helvetin sekava, en kunnolla edes muista siitä mitään. Tunsin itseni niin saatanan huonoksi, epäonnistuneeksi, taakaksi. Mä olen vain haitta tälle perheelle, joka ratkeaa liitoksistaan muutenkin. Mitä maailma hyötyy musta, musta on vain haittaa ja kipua ja murhetta. Parempi vaan jos oisin kuollut heti synnyttyäni, olihan mun napanuora muutenkin kiertynyt kaulani ympärille, kuin merkiksi siitä että tästä lapsesta on vain ja ainoastaan harmia.

Isä tuli pyytämään anteeksi. Mä luulin että se tuli hakkaamaan mut, mutta en välittänyt, makasin apaattisena ja itkin. Se istui mun viereen ja silitti, asetti sen tärisevän käden mun selälle. Se itki. Mä kuulin kuinka se itki, se sanoi jotain mutten saanut selvää mitä, koska sen puheet hukkui itkuun ja se kahisutti mun peittoa silittäessään selkääni. Mutta mulle riitti tieto, että se itki. Se katui sanojaan. Se pelkäsi että mä kuolen, sen se sanoi kuuluvasti. Älä kuihdu pois, senkin se sanoi. Pyysi anteeksi. Itkettiin siinä molemmat hetki, mäkin nöyrryin ja pyysin anteeksi. Isä sanoi, että tää mun sairastelu sai senkin pään sekaisin.
Se, että iskä itkee, mursi mut täysin. Isä ei oo koskaan ennen itkenyt. Mä en halunnut nähdä sen itkevän. Kun iskä itkee, asiat on huonosti. Ja mä en halua olla pettymys isälle ja äidille. Mä en halua olla niin itsekäs paska, se olis vielä kamalempaa, kuin olla epäitsekäs paska. Mä teen kaiken vain niiden ja muiden vuoksi, paskat musta, mä oon epäonnistunut muutenkin.
Mua säälittää mun läheiset, kun ne joutuu katselemaan tällaista vitun kitumista ja pelleilyä.

No tänään sitten oli se ossalle tutustuminen. En syöny ku yhden ruuan tänään, mut sekin tuntuu liialta kun miettii miten eilen tuli ahmittua...
Mut joo. Ossa näytti itseasiassa enemmän kodilta kuin ossalta. Muut nuoret oli leffassa, paitsi pari, joista toinen etenki vaikutti tosi mukavalta, moikkasi mua. Sekin on lukiossa, juttelin sen kanssa vähän. Ja se oli ihanan kannustava, sanoi ettei tämä niin paha paikka ole. Se sai mut hymyilemään koko loppupäiväksi, kiitos siitä! Kiitos että joku tajuaa ja jaksaa tukea tällaistakin.

Siellä sit puhuttiin puoltoista tuntia lääkärin ja mun omahoitajan ja iskän kanssa. Kyseltiin kaikkea puolin ja toisin.
Ja sit puheet meni siihen mihin en halunnu niiden menevän.
Eiliseen itsemurhauhkailuun.
Se lääkäri kyseli siitä kovasti, huolissaan, en tajunnu mihin se pyrkii ja meinasin murtua siinä niiden edessä. Oli maailman vaikeinta kertoa, että oon ajatellut semmoisia. En edes myöntänyt viiltelyäni. Koska iskä oli siinä ja silleen. Ja en halunnut vaikuttaa vielä säälittävämmältä ja typerämmältä.
Meinasin alkaa itkemään silloinkin, kun iskä selitti että mä tykkään piirtää. Se kertoi, kuinka se on huomannut mun masentuneisuuden ja ahdistuksen ja ahdingon, mutta kuinka silti mun piirroksissa hahmot hymyilee ja värimaailmakin on iloinen. Se sai mut melkein itkemään, kun mietin sitä itsekin. Sisältä mä oon rikki, mutta se ei näy ulospäin, ei edes kuvina. Vai näkyykö se sittenkin, onko ne kuvat toiveajattelua, se iloinen maailma josta oon erkautumassa? Kamalaa.

Huomenna sitten osastolle heti aamusta. Siellä syödään aamupala, lounas ja välipala. Ne tulee tuottamaan suuria, suuuuuuria ongelmia. Mutta ehkä selviän. Muuten ossa vaikutti kivalta, kaikkea yhteistä tekemistä ja samassa tilanteessa olevia nuoria, tukea ja apua ja ymmärrystä. Vaikuttaa suorastaan lomalta, ihanalta vaihtelulta, tän perhehelvetin jälkeen.

Näin muuten yöllä unta, jossa palasin kouluun. Ystävät, myös ne jotka ei enää ole mun kanssa samassa koulussa, katsoi mua ja totesi että olen laihtunut. Mä nauroin mielessäni, laihtunut, lihomassahan tässä ollaan, te ette vaan oo nähneet mua laihimmillani! HAHAHHAHAHA ja sitten alkoi taas seuraava uni, jota en muista. Nukuinko kenties huonosti, no damn right hell yes!!!

Lääkäri muuten sanoi, että nyt kaikki ruokailut on suoritettava (suorittettava, vittu, suorittamista koko paska!!!) perheen kanssa. Damn.
Ja se sanoi myös, että ossan (viisi muuta ja minä) kanssa lähdetään myös joskus kaupunkiin ja käydään kahvilassa jotta opitaan sielläkin syömään.. mutta kun en mä normaalistikaan käy kahvilassa!!! No otan sitten kahvin ja jonkun pienen leivän. tai jotain.

Kun nyt selvittäis päänsä, että haluaako sitä parantua vaiko ei.

(vastaus: HALUAN EN HALUA HALUAN.)

Sain kutsun työhaastatteluunkin!! Kesätöihin, aah. Mutta kaikki menee perseelleen jos en ole terve. Käyn väh. 2 kk tuota osastoa, jos ei auta, niin sitten meen kokovuorokausiosastolle tai jatkan viel pidempään tuota, mikä tarkoittaa bye bye kesäunelmat...
Saatan sittenkin saada psyykelääkkeitä. ärh.