Voi kun oli tullut ihania kommentteja, kiitos hirveästi ihmiset, piristätte mua ja saatte mut edes hieman paremmalle tuulelle<3

Kävin tänään kampaajalla, pukeuduin pitkästä aikaa hameeseen ja sukkahousuihin. En ollut pitänyt hametta, saati sukkahousuja, varmaan vuoteen. Ihailin salaa jalkojani, ne näyttivät oikeastaan aika hyviltä. Äiti sanoi että näytin sairaalta, että mun jalat oli kuin kaksi tulitikkua, väitin vastaan. Musta mun jalat oli oikein kivan näköiset, mikä on pelottavaa, koska KUN tästä nyt sitten on lihottava, niin saan kuitenkin sellaiset ällöttävät selluliittijalat tai ödeemasääret... :(

Äiti sanoi että kampaajalla yksi niistä kampaajista oli mittaillut mua. "Se katsoi sua jo heti kun sä tulit sisään, mittaili tälleen sun käsivarsia ja jalkoja" äiti sanoo ja sen katse kiertää ilkeästi mun kehoa, tunnen oloni norsuksi makkarankuoressa ja peittelen kananlihalla väriseviä käsivarsiani.
"Sit mä katsoin sitä naista, aattelin että onpa laiha. Että kyllä syömishäiriöinen syömishäiriöisen tunnistaa" on äidin lopullinen kanta asiaan. Toisaalta tunnen kivaa yhteenkuuluvuutta sen naisen kanssa, kuten kaikkien muidenkin syömishäiriöisten, meillä on yhteinen ongelma ja yhteinen salaisuus, jonka vain toiset kaltaisemme voivat ymmärtää. Ja se nainen oli oikeasti hirveän laiha, myönnetään, mäkin katselin sitä siellä kampaajalla, sitä kuinka sen paita roikkui löysänä ja housujen persauksiin jäi tyhjää tilaa. Eikä se musta edes ollut kovin kaunis nainen, se ei ollut kovinkaan vanha mutta sen laihaa kehoa päällystävä iho oli kuitenkin rypyillä.

Luen kirjaa nimeltä Lupa syödä. Sain sen osastolta lainaksi. Se kirja auttaa mua toisaalta ymmärtämään asioita. Esimerkiksi heikkoa lähimuistiani, valonarkoja silmiäni, näppylöitä käsivarsieni takapinnoilla, pyörrytystä ja heikotusta ja spagetintuntuisia reisiä. Vatsan turvotusta. Kaikkea mahdollista. Se antaa vastauksia, eikä edes odota että kaikkia kirjan neuvoja noudatettaisiin. Mutta yhden hyvän neuvon olen siitä jo sisäistänyt, nimittäin pureskelun.
Lounaalla syömme keittoa, minä pureskelen sitäkin kuin viimeistä päivää, ja ruokailun lopuksi huomaankin, kuinka ei teekään mieli ottaa enää edes lientä lisää, sillä ruokailu kestikin jopa ihan mukavasti.

Vatsani näyttää afrikkalaisen nälkäänäkevän lapsen vatsankummulta, turvonnut, napa työntyy ulospäin, alavatsa on kova, kylkiluut törröttävät, samoin lantioluut jopa selästä, rinnat näyttävät suhteettoman pieniltä. Vatsa näyttää isolta, mutta tiedän että normaalipainoisen vatsaan verrattuna se näyttäisi pieneltä, vain täynnä ilmaa olevalta. Pullistan vatsaani entisestään peilin edessä. Näyttää kuin olisin raskaana, silittelen mielikuvitusvauvaani ja hakkaan sen pään tuusannuuskaksi.
Ja kaiken tämän tekee vain se, että syön epäsäännöllisesti enkä saa vitamiineja ja muita tärkeitä aineita. Mielikuvitusvauvani vie vitamiinit ja hivenaineet mukanaan ja nauraa, hymyilen sille ja nappaan seronilini kiltisti.