Lukijat, te lisäännytte, ja olen siitä innoissani! <3

Anteeksi kun en hetkeen postannut mitään, syy on täysin isän. Hän piilotti koneeni. Merkkaan jälleen uuden kohdan isän piilottamien minulle kuuluvien asioiden joukkoon. Tämä alkaa käydä jo sairaaksi.

Alkuviikosta äiti ostaa suklaata, saan ravitsemusterapeutilta välipalankorvauslapun ja aion käyttää sitä, sillä suklaa himottaa minua liikaa, vaikka en ole vuosiin syönyt sitä. Päätän korvata iltapalani suklaalla. Kysyn isältä, kävisikö jos söisin suklaata, vahtimatta. Käy, hän sanoo. Hän lähtee saunaan, minä otan suklaata jääkaapista yhden rivin, ahdan sen naamaani äkkiä ja hymyilen.
Tai näin sanoo mielikuvani.
Oikeasti tungin suklaan taskuuni, talouspaperiin käärittynä. Minä 'söin' sen. Tuntuu pahalta. Alan itsekin jo uskoa valheitani. Kuvittelen, ei, luulen, syöneeni sen syntisen, taskussapolttelevan suklaanpalasen. Harkitsen oksentamista, vaikka tajuan pian että suklaa on kuin onkin vielä taskussani eikä vatsalaukussani.
Isä tulee takaisin yläkertaan, kerron syöneeni. Tilanne räjähtää käsiin. Saarnausta, riitelyä, isä riitelee minun kanssani ja äidin kanssa, äiti puolustelee minua ehkä. Isä tekee voileivän ja tuo sen naamani eteen, "syö". En vastaa, katson telkkaria, yhtäkkiä dokumentti turskankalastuksesta alkaa vaikuttaa hyvin tärkeältä. Keskityn teksteihin ja maailma ympärilläni sumenee. Isä tunkee leipää silmääni, äidin ääni kuuluu jostakin kaukaisena. En muista mitä tapahtuu seuraavaksi. Mutta minä en syö sitä leipää. Havahdun, kun isä sanoo vievänsä koneeni. Sanon, että senkun, ei se minua liikuta. Eikä liikuttanutkaan. Kertaakaan koko koneen ollessa poissa en edes kaivannut sitä takaisin. Ollenkaan.

Tiistaina tulen osastolta, suklaata on vieläkin kaapissa. Syön sen viimeisen rivin suklaata, mieleni tekee lisää. Muistan eilisen piilotetun suklaarivin, haen sen kätköstään ja tarkistan että se on vielä kunnossa, sitten tungen senkin suustani alas. Mieleni tekee vielä jotakin. Mutta järki käskee oksentamaan, sairas järkeni. Lukittaudun puoleksi tunniksi vessaan. Siskoni on kotona, äitikin tulee pian. Kukaan ei kuitenkaan epäile mitään. Ei huomaa mitään. Minä tyhjennän vatsani, maistuu ihmeen hyvältä, suklaalta.

Keskiviikkona tulen osastolta, äiti päättää ottaa pakastemansikoita. Näen sattumalta sorbettipaketin pakastimessa, nappaan sen ja syön varmaan kaksi desiä. Mieleni tekee vaniljajäätelöä, jota äiti kaapii kulhoonsa. Päätän ottaa ihan pikkuisen, suoraan paketista. Jäljellä on varmaan 150 grammaa, syön siitä puolet suoraan paketista. "Paskat" tuumaan ääneen, kippaan jäätelön kulhoon ja syön loput siitä.
Alakerran vessa on lukossa seuraavan puolituntisen.
Suihku on varattu sitä seuraavan puolituntisen.

Viemärit ovat tukossa seuraavan puolivuotisen..

Minä muistan päivät sen perusteella, mitä olen oksentanut.
"Olikohan se keskiviikko, eei sen pitää olla tiistai koska silloin oksensin suklaata, keskiviikkona vaniljajäätelöä ja mansikkasorbettia.."

Näen sekavia unia, yhtenä yönä olen ranskassa kattohuoneistossa, olen juuri syönyt santsiannoksen spagettia ja lihapullia ja tullut siksi suihkuun, minulla on keltainen saunavati kädessäni, täytän sen vedellä ja aion oksentaa. Näen ikkunasta komean miehen, ihanat siniset silmät, vilkutan hänelle vaikka olen alasti, ja hän vilkuttaa takaisin samalla kun pyöräilee huoneistoni ohitse.
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän ilmestyy keltaisen suihkuhuoneen ovelle puku päällään, en häpeä alastomuuttani, kerään vettä vatiin ja olen juuri nielemässä sitä. Hän keskeyttää. Haluan olla hänen kanssaan. Mutta haluan tyhjentyä. Hän ottaa minua ranteesta kiinni hyvin vahvasti, suihkuvesi valuu päällemme vilpoisena ja virkistävänä. En oksenna. Hän saa minut vakuuttuneeksi siitä, että santsiannos spagettia on hyvästä ja pysyy sisälläni.

Suklaatiistaita vastaisena yönä näen jotakin sekavaa unta, josta muistan vain yhden kohtauksen. Menen jääkaapille. Sieltä minut bongaa fazerin sininen. Kokonainen levy. Avaan foliopaperin, rapisevan, kiiltävän foliopaperin nopeasti ja tottuneesti. Suklaa on valmiiksi pilkottuna riveihin. Otan ensimmäisen ja tungen sen kitaani. Otan toisen, vaikka kadun sitä jo etukäteen. Nielen, mietin kolmannen ottamista. Samassa muistan, että söin jo päivällä kaksi riviä minttu-marabouta. Ahdistus iskee ja juoksen läpisevin askelin yläkerran vessaan.

Herään molempina öinä pakokauhuun, huokaisen helpotuksesta ja silitän kättäni huh se olikin vain unta. Nousen kuitenkin vessaan pissalle, mutta nukahdan pian onnellisena. Se oli UNTA.

Tänään sain koneeni takaisin, sillä söin kiltisti.
Tai niin isä luulee.
Hän kyllä vahti minua, siitä ei häntä käy syyttäminen.
Mutta se sekunti, jonka hän katsoi muualle. Se sekunti, jonka aikana hän luki sanomalehteä. Käänsi selkänsä. Keskusteli äidin kanssa. Pyyhki kaapista sormenjälkitahroja. Katsoi telkkaria, nosti housujaan, pyyhki likaa paidastaan, luki veljelleni aku ankkaa, ratkoi rubikin kuutiota. NE muutama sekunti. Muutama muutama ilkeä sekunti, joiden aikana käteni ehti sivaltaa aina muutaman ranskanperunan ja kanapalan sylissäni makaavalle talouspaperinpalaselle. Isä, miksi et istunut viereeni ja katsonut herkeämättä. Ei minun valehtelijanluontoni kestä muuten, isä, minun sairas puoleni on hauras ja murtuvainen, se ei kestä yksin, se ei kestä niitä muutamaa sekuntia joina ajattelet jotakin muuta. Ja siksi, siksi olen niin pahoillani. Siksi en halua olla täällä, olen taakka, minua tarvitsee huoltaa kuin pikkulasta, perääni katsoa samalla lailla kuin kolmivuotiaan, ruoka syöttää minulle lähes kuin viisikuukautiselle. Saan kaikesta ongelman, anna anteeksi, olen huono tytär ja siksi ansaitsenkin ehkä tämän kaiken.
Kanapalat pullistelevat taskussani, esitän syöväni kun tungen suuhuni vihreitä papuja yksi kerrallaan. 'Onpa hyviä ranskalaisia'.

Minua pelottaa. ahdistaa. kaduttaa. masentaa. Niin monta tunnetta yhtäaikaa.