Tänpäivän suunnitelma oli pitää kalsut alle 400:n.

Aamu meni hyvin, sit päiväruokaa venailin ja tuli kamala nälkä ja vitutus, ei sitä oloa pysty kuvailemaan, mut varmaan tiedätte. Sellainen levottomuus, ei voi keskittyä, odotat vaan et milloin saat sitä ruokaa, kaikki muu on ihan toisarvoista, kiinteää lämmintä ruokaa monen päivän tauon jälkeen...

Keittoa. NAM! Minestronekeittoa, kevyttä ja lemppariani. Ruokasuunnitelmani mukaan laitoin sitä lautaselleni 'noin 3 desiä'. Oikeasti ilman ruokasuunnitelmaa oisin viel santsannutkin, ainakin sitä lientä. Mutta suunnitelma sanoi toista, se sanoi että ei, nyt syödään vähemmän. Joten en santsannut.

MUTTA! Otin leipää. Aluksi yhden näkkärin, sitten toisen, kohta kolmannen. Yhteensä söin... ei, kehtaanko edes myöntää. Viisi näkkileipää. VIISI. Aikoihin en oo syönyt sentään noin montaa... JA sit vielä riisikakku päälle, ja jotain leipää jossa oli siemeniä sit vähän ajan kuluttua.
Taistelin rohkeasti oksentamistahtoa vastaan. Piirsin, mutta päässä raikui juokse vessaan, hana auki ja vettä naamariin, oksenna nyt senkin läski ja mä oikeasti tunsin kuinka se ruoka ajautui mun lanteille.

Sit vähän ajan kuluttua äiti lähti koiran kanssa ulos, otin vesilasin ja vaistomaisesti suunnistin suihkuun. Oli voimaton olo, mutta piti oksentaa. En saanut kaikkea ulos, koska aikaa oli jo kulunut ihan kiitettävästi. Mutta sentään jotakin tuli, toivon että jotain siitä kevytlevitteestä ois tullut ulos..

Sit äiti tulee suihkun ovelle, jonka olin laittanut lukkoon ekaa kertaa ikinä. "Onks kaikki ok?" se kysyi, mä nuokuin viemärin yllä ja odotin oksennusta. Joo tietysti kaikki oli ok.....

Ja siinä oli päivän ruuat. Äiti tosin lähti just ostamaan mulle pepsi maxia.. Käski imuroida sillä aikaa.
En tajua, söin mielestäni (ja ei vain mielestäni, kaikkien mielestä!) tosi paljon, sitä keittoa ja sit vielä ne saatanan leivät. ja SILTI kalorit on alle 400:n. Mietin että miten mahdollista, mut totta se on, vaikka mitenpäin kääntää. Netistä kun tsekkaa niin saa annoksetkin oikean kokoisiksi.. hitsi :D


Huomenna sitten TAAS KERRAN lääkäri. Onneksi iltapäivästä, niin voin syödä ennen sitä, ja toivottavasti se vaaka näyttää sit siellä päinvastaista, kuin mitä oikeasti, oon nimittäin laihtunut. Mut se ei saa näkyä siellä. Ainakaan pahasti. Ja ainahan voin juoda sit ruuan päälle paljon..
Tosin, jos aamupaino näyttää yli sen mitä pari päivää sitten (en muista milloin kun pakkolomalla kaikki päivät on samanlaisia..), niin sit en kyllä taatusti syö. Syön vasta illalla, jolloin onkin sit mun lempiruokaa...
Voisin toki muutenkin syödä vasta illalla, kun päivällä tulee 'käytettyä' ne sallitut kalorit jo sillain hirmu aikasin, et sit illalla tekee mieli uudestaan syödä. Ja muutenkin, lempiruoka on lempiruoka.. Mut ei, saa jäädä väliin, muutenkin kun se ois kaloripitoisempaa.

Äh, perse, haluisin oikeesti lihoa. Jos ois joku nappi mitä painamalla saisin olla joku muu, niin sen tekisin. Vihaan itseäni ja anoreksiaa. Haluan eroon molemmista. Mut en voi, en pääse eroon anasta jos olen oma itseni. Tahtoisin olla normaalipainoinen, voisin taas mennä ulos, bilettää, juoda ekaa kertaa elämässäni, syödä niitä sokerittomia salmiakkeja (jotka on pannassa koska läkerolit on kevyempiä) ja kevytjäätelöä, voisin seurustella, hankkia elämän, istua ilman että alkaa sattua, mulla ois energiaa, mielialat kohenisi ehkä, voisi taas olla normaali, pitää pillifarkkuja ilman et ne pyörii jalassa tai roikkuu, halata ihmisiä ilman et ne sanoo kuinka kova ja luinen olen..
Voisin värjää hiukset ja ottaa sen lävistyksen. Mut ei, mitään tästä en voi tehdä, koska anoreksia on mussa.
No tietty joo helppohan se on sanoa, että syö enemmän. En mä voi, laihtuminen on helpompaa, kuka nainen nyt lihoa ees haluais! Ja muutenkin, se kamala tunne kun lihoo, henkinen järkytys,, ahdistus.. Se tunne, että nyt musta tulee lihava, se pelko että sitä paisahtaa hetkessä semmoseks sirkusnorsuks....

Mut ennen kaikkea haluisin deletoida elämästäni mun läheiset ja itteni. Sit voisin lihoa, eihän kukaan läheinen tai minä muistais laihoja aikoja, mut siis lihoa haluaisin vain normaalipainoon. Sit voisin toteuttaa kaikkia unelmiani, ilman että ruokailu, elämän perustarve, varjostais mun elämää yhtään.
Ah, unelmointia. Mut se siitä. Ei ole eikä tule. Osastolle tästä varmaan joudutaan, koska lihomisen aloittaminen (kuulostipa typerältä) omasta päätöksestä on lähestulkoon mahdotonta tässä tilanteessa.

Tekee kamalasti mieli kevytjätskiä, mut en ota. Vasta ylihuomenna... jos silloinkaan... Tai ehkä korvaan sillä huomisen ruuan? Tai deletoin koko jätskin?
niin, tätä se on.

Äiti toi pepsi maxia, menen ottamaan.

Ja anteeksi pitkä ja random posti, kirjoitin vain mitä mieleen juolahti. Kuten aina teen...
Haluaisin sellaisia ystäviä kuin te, sellaisia joille voin purkaa ja kertoa ilman että tuomitsevat tai hylkäävät tai arvostelevat. Sellaisia ymmärtäviä.

Voi paska minkä tein, laksat aiheuttaa kauheat vatsakrampit... Mur.