Herään kunnolla vasta, kun isä sanoo "pitäkää kiinni", tartun auton pehmustettuun penkkiin ja isä pyöräyttää kaaran taitavasti ympäri niin että vastasatanut lumi pöllyää, minä painan radion päälle ja isä loikkaa autosta ulos siskoni kutoma hattu päässään ja kaulaliina kaulassaan ja vie veljeni tarhaan. Vasemman silmäni vastameikatut ripset takertuvat yhteen ja tuntuvat inhottavilta, yritän totutella niiden kanssa elämiseen loppumatkan, mutten pysty, vasta osaston lämmössä helpottaa. Huikkaan muille moikat, menen omahoitajani kanssa huoneeseen jossa on vaaka, riisuudun kuin vanhakin tekijä ja loikkaan vaa'alle. 33,4.
Samaan aikaan tunsin onnistuneeni, vähemmän kuin viimeksi, mutta samalla silti tunsin pettäväni perheeni, omahoitajat, muut osastolaiset, lääkärit, kaikki jotka ponnistelevat puolestani ja joille syötän valheita valheiden perään, kudon niistä verkon ja heitän sen heidän päälleen. Pyytelen anteeksi mielessäni, omahoitajani sanoo että pitääkin varata aika ravitsemusterapeutille, ja että liikunta on edelleenkin kiellettyä ja että on todella hienoa että osaan vain olla.
Mitäs muutakaan tekisin, lihaskunnot joka ilta mutta eihän se auta kuin vain vatsaan. Enkä minä jaksa tehdä mitään, koko viikonlopun väsytti niin kamalasti, etten jaksanut edes seistä, osastollakin väsytti ja istuin koko päivän viltin alla, tunsin kuinka sydämeni hakkasi sohvaa vasten, kamalan hitaasti ja isoin liikkein.

Aamupala sujui kummallisesti, mikään ei onnistunut, kaadoin lasiini homeista tuoremehua, leivät olivat jäässä, lautaset takertuneet toisiinsa kiinni ja murot sinkoilivat pitkin tarjotinta. Pelkäsin kaatuvani tasapainoillessani pelottavan korkeiden kynnysten yli tarjottimeni kanssa, mutta onneksi pysyin pystyssä, sillä olin odottanut tätä ruokailua jo kamalan pitkään, varmaan yli puoli vuorokautta, nälkä oli sen mukainen, ihanaa minun sallitaan syödä. Mikrossa talviturkkinsa heittänyt lämmin leipä sulattaa voinapin päälleen, haukkailen siitä paloja innoissani, ihanan lämmintä ruokaa. Mieleni tekee puuroa, mutta tiedän sen kuitenkin olevan pettymys niin kalorillisesti kuin maullisestikin, joten tyydyn muroihini, jotka maistuvat pitkästä aikaa ihanilta, ne puhuvat minulle riks raks ja poks ja säestävät aamiaistani, uusi homeeton tuoremehu kulahtaa nopeasti alas, leipäkin katoaa ja pian murotkin, jäljellä ovat vain vitamiinit, jotka syön yksi kerrallaan pienestä vihreästä kiposta.
Seuraavat tunnit istun ja luen vanhoja Demejä, mieleni harhaileen ympäriinsä ja silmäni pysyvät juuri ja juuri auki, en jaksa edes puhua paljoa. Tytöt kertovat kokovuorokausiosastolta karanneesta tytöstä, puhe luisuu osastoihin, kaikki päivittelevät minulle tuntemattomia henkilöitä joo tiedäksä se on joutunut letkuihin, ai joo se on musta tosi huonossa kunnossa ihan karmeen näkönen vähän se on laihtunut, joo tiedättekste sen ja sen se on polttanut tupakalla käteensä jälkiä ja syöny ihan hirveesti karkkia naureskelen muiden mukana, eräs tyttö innostuu kertomaan nenämahaletkukokemuksestaan, muut päivittelevät kauhuissaan, samalla tavalla kuin viime viikolla kauhistelimme lämmintä mansikka-Nutridrinkiä.

Aika kuluu nopeasti ja huomaan että on ruokailun aika, salaa odotin sitä jo mutten myönnä itselleni. Keittiössä tuoksuu hyvältä mutta ruoka on pettymys, kumiperunoita ja kalaa, jes herneitä sentään. Syöminen sujuu nopeasti, muut ottavat suunnitelmiensa mukaisesti isompia annoksia kuin minä, olen ensimmäisenä valmis eikä tee edes mieli oksentaa.
Luen hieman lisää, sitten innostumme tyttöjen kanssa laulamaan Singstaria, toiset ovat koneella, meillä on hauskaa.
Kunnes tulee omahoitaja-keskusteluaikani, häviän sinsgtarissa kirkkaasti ja katoan ruokailuhuoneeseen, omahoitaja sanoo että saatan saada mielialalääkkeitä, esitän yllättynyttä vaikka sisällä kuplii ilo, ehkä tämä tästä sittenkin. Puhumme syömisestä ja alkaa ahdistaa, hän kyselee Nutreista, sanon että olen juonut kaikki, hän kyselee oksentamisesta ja sanon etten oksenna, totutut vastaukset, liian tutut ja opitut, varmat sanat. Hän kyselee viiltelystä, tunnustan ja näytän neljä vuotta sitten tekemäni arvet, hänen ilmeensä on aidosti myötätuntoinen, tietäisipä vain mitä nilkkani sai kokea viime viikolla, tietäisipä vain ne useat lävistykset joita teen hakaneuloilla jotta kipu muualta katoaisi, hei sehän on kuin akupunktiota.
Hän vihjaa hienosti etten koskaan ole ollut ylipainoinen, muurit aukeavat ja avaudun hänelle lapsuudestani, hän väittää vielä kivenkovaan että olen aina ollut siro ja hoikka enkä koskaan ylipainoinen, minä kerron käynneistä terveydenhoitajalla ja saamistani lapuista ja kehotuksista laihtua, kerron kuinka niitä kehotuksia sateli perheeltä ja isovanhemmiltakin, mutten kerro että isä sanoi yläasteella sua voidaan vielä kiusata tuon takia, että kannattais vähän miettiä ja että sulla ei oo kyllä yhtään varaa napostella ja kuinka 150-kiloinen mummini sanoi istutaan me isot tytöt täällä yhdessä. Pieni mieli ei tajunnut, seuraavassa hetkessä kehotukset olivat jo päinvastaisia.
Hän antaa minulle lomakkeita täytettäväksi, lapun varatusta nuorisopolin ajasta ja ravitsemusterapeutin ajasta. Hymyilemme, keskustelu on päättynyt, katoan taas olohuoneeseen telkkarin pariin, sanovat että näytän väsyneeltä, ja sitä olenkin, niin kamalan kamalan väsynyt.

Odotan välipalaa, siihen on tunti, puoli tuntia kaksikymmentä minuuttia eikun ohoh minullahan on samaan aikaan se ravitsemusterapeutin aika, koputan sairaalanvalkoiseen oveen joka aukeaa harvinaisen huonosti ja kerron että mun pitäisi syödä jo nyt, tuntuu todella oudolta sanoa sellaista tällaisessa paikassa ja tunnen muiden tyttöjen katseet selässäni, kaikki varmasti ihmettelivät ja miettivät että mikä sika tuo on, joko se haluaa syödä. Mutta muuten tulee kiire, aikaa syödä on 15 minuuttia ja siinä ajassa pitäisi kadota juustopäällysteinen leipä, omena ja nutri-drink. Kuorin omenan huolimattomasti, saan ällöttävän banaaninmakuisen nutrin mukaani ja mieleni oksentaa jo ajatuksestakin, leivälle yritän etsiä kevyttä juustoa, otan ohuimmannäköistä ja samassa joku ilmoittaa että oltermanni on munkin lempijuusto ja mieleni oksentaa jälleen, hyi oltermannia olen aina inhonnut sitä ja siinä on kaikenlisäksi 945948579 kiloa ja prosenttia rasvaa.
Jätän sen kuitenkin leivälle, syön kymmenessä minuutissa, ensin omena, sitten leipä ja sitten vasta nutri, jotta oksentaminen olisi helpompaa ja ulos tulisi leipä ennen omenaa, kaikki on ennaltasuunniteltua ja helppoa, kävelymatka ravitsemusterapeutille käy nopeasti, vastaanotolla istuu kamalan laiha ja onnettoman näköinen tyttö. Terapeutti pyytää minut huoneeseensa, käymme läpi listaa syömisistäni ja hän sanoo että ethän sä oo piilottanu ruokaa, kun muuten tästä tulee kamalan hankalaa sulle koska sit me ei tiedetä mitä sä oot syöny ja mitä et ja ku et kuitenkaan liho ni sit me vaan lisätään sitä ruokamäärää pelko kirpaisee vatsassani ja mieleni tekee tunnustaa, mutta pidän kaiken sisälläni niin ruuan kuin tunnustuksetkin. Kyselen milloin pääsen eroon nutreista, kuulemma vasta sitten kun paino on jo nousussa, kyselen että en kai joudu kokovuorokausiostastolle, hän kysyy haluaisinko ja menen hieman hämilleni, mutta sanon etten haluaisi, ja hän sanoo että vasta sitten jos painonlaskua ei saada loppumaan.

Ruokasuunnitelmakseni valitaan Start, tuntuu kamalalta, siinä on hirveästi ruokaa, normaalit eivät syö tuon vertaa, eivät edes ylipainoiset tai urheilijat, varmasti. Hän vakuuttaa ettei siinä ole kamalasti ruokaa, lisukkeita vain leivälle ja leipää ruuan kanssa, minusta tuntuu silti paljolta. Hän siirtää nutrit illasta aamuun, minua yököttää, kaksi nutria osastolla, eikä yhtään jonka voi piilottaa kotona. Niiden jälkeinen tahmaolo tulee kehooni huomisaamunakin, mikään ei huvita. Olkoon sitten näin, poistun uuden suunnitelmani kanssa ja esittelen sitä autossa isälleni, vaikka ajatukseni jo risteilevät oksennusmahdollisuuksiin kotona. Juoksen vessaan ja yritän tyhjentään itseäni, leivästä tulee ulos vain siemeniä ja nutristakin vain pieni suullinen, luovutan.
Syön mansikoita katumatta niitä hetkeäkään, ahmimiskohtaus vilahtaa mielessäni, mutta koska meillä on taas väärää jäätelöä, päätän naamioida sen ahdistuskohtaukseksi. Lasagne paistuu uunissa, mietin kuinka senkin piilotan, isä pelaa veljeni kanssa räiskintäpeliä, siskoni katsoo telkkaria ja äiti lukee, pyydän saada syödä heidän jälkeensä, mutta äiti sanoo että syö nyt ihan missä vain, siispä otan lasagnea ruokasuunnitelmani mukaan, sen uuden, kaadan lasiini soijamaitoa ja painun alakertaan, lillutan ruokaa pöydälläni uskottavanmittaisen hetken verran, kippaan sitten kaiken roskikseen ja ihananmakuisen soijamaidon viemäriin, vien lautasen ylös ja säteilen, isä ei huomannut poistumistani. Ravitsemusterapeutti ja omahoitajani nimenomaan pakottavat kaikki ruokailut valvotuiksi, niin välipalan, päivällisen kuin iltapalankin, vaikkei niitä ole valvottu eikä valvota nytkään, toivon että se kaikki unohtuu torstain kokouksessa, jossa ovat vanhempani ja minä, sillä olen saattanut valehdella hoitajille, että ruokailu sujuu perheen kesken, minut valtaa paniikki ja otan salmiakki-sitruunapurkkaa ja käperryn ahdistukseeni.